Aika kirjoittaa työstä, vaikka jossain vaiheessa aiemmin kirjoitin, että en siitä aio mitään kirjoittaa. Syy aiempaan mielipiteeseeni oli yksiselitteisesti se, että vaikka asianajajan työstä olisi todella paljon mielenkiintoista kirjoitettavaa, on kirjoittaminen yksittäisistä töistä asianajajan salassapitovelvollisuuden kannalta käytännössä mahdotonta.
Nyt tuli kuitenkin jotain yleisen tason ajatuksia. Olimme toimistomme jengin kanssa alkukesästä yhteisen illanvieton merkeissä syömässä ja ruokailun aikana kehittyi ajoittain jopa korkeatasoiseksi luonnehdittavaa keskustelua asianajajan ammatista, sen merkityksestä ja sisällöstä. Ajoittain keskustelu kyllä tuntui lähinnä ammatin haukkumiselta ja varjopuolien etsimiseltä.Voisi jopa sanoa, että työtään intohimoisesti ja kunnianhimoisesti tekevät kollegat eivät ainakaan itse pidä ammattiaan millään tasolla hohdokkaana tai unelma-ammattina. Uskallan väittää, että suurin syy tähän on se, että työ on henkisesti hyvin hyvin hyvin raskasta. Taatakseen toimeentulonsa on asianajajan koko ajan otettava työtä vastaan siinä määrin, että sitä on ilmeisesti jatkuvasti hieman liikaa, ja kun jokaisen asiakkaan toimeksiantoa on hoidettava parhaalla mahdollisella tavalla ja jokainen asiakas on luonnollisesti aina se tärkein, on stressi väistämätön lisämauste ja jatkuvasti läsnä oleva ilmiö. Asianajajan tapaohjeiden mukaan toimeksiannot on hoidettava joutuisasti.
Edellä oleva oli tapojeni mukaan hieman liian pitkä alustus itse asiaan, josta aioin kirjoittaa. Alussa mainitsemassani keskustelussa pohdittiin jossain vaiheessa jopa filosofisella tasolla säännösten ja sääntöjen luonnetta. Säännöthän perustuvat kaikki jonkunlaiseen sopimukseen. Jo aikojen alussa ovat ihmiset tehneet erilaisista (ilmeisesti) moraaliin perustuvista käytösmalleista sopimuksia, jotka ovat sitten aikojen kuluessa muodostuneet säännöiksi. Tällaiset sopimukset on nykyään kirjattu laeiksi ja muiksi ihmisiä eri tasolla velvoittaviksi säännöiksi. Sivistyneen yhteiskunnan merkkinä pidetään jonkunlaista säännöstöä ja sitä, että on olemassa järjestelmä, joka tavalla tai toisella valvoo sääntöjen noudattamista. Nyky-yhteiskunnassamme tämä järjestelmä on tuomioistuinlaitos, jonka toimijoita ammattimme harjoittajat, asianajajat ovat. Anglo-amerikkalaisissa järjestelmissä asianajajat ovat tuomioistuinjärjestelmän osa, eivät sen ulkopuolella toimiva joukko. Kun edellä sanotun lisäksi huomioidaan se yhdessä tehty sopimus, jonka mukaan tuomiovallan, tuomioiden täytäntöönpanon ja sääntöjen luomisen tulee olla kaikkien toisistaan riippumattomia, on meillä valmiina vallan kolmijako-opin mukainen järjestelmä. Tämän kertainen pohdintani liittyy siihen, mikä on tähän järjestelmään kuuluvaa itsenäistä ja riippumatonta tuomioistuinlaitosta ulkopuolelta voimakkaimmin ruokkiva voima?
Miten tämä sitten liittyy asiaan, jota kirjoitukseni alussa pohdin? No ne asianajajat. Onko työssä jotain sankarillista tai hohdokasta, jos sitä arvioidaan osana tuota kokonaisuutta? Olen sitä mieltä, että ns. riita-asianajat, suuryritysten toimeksiantoja hoitavat tähtijuristit ja vastaavat ovat vain järjestelmää tukevia ja säännöstöä hyväksi käyttävä ja sitä ruokkiva ammatinharjoittajien joukko. He eivät mielestäni ole järjestelmää tai sen perusteita ylläpitävä voima. Heidän hoitamansa asiathan voidaan käytännössä aina sopia asianosaisten haluamalla tavalla. Järjestelmä on luonut vain raamit sen varalta, että sopimusta ei synny.
Näkemykseni onkin, että järjestelmää ylläpitävät ja kaikkien muiden sääntöjen kanssa touhuavien kollegoiden työn mahdollistavat ne "rikosveijareiksi" nimittämäni asianajajat, jotka työskentelevät päivästä,viikosta ja vuodesta toiseen erilaisten rikollisten asioiden kanssa. Käyttämäni termin "rikosveijarit" ei ole tarkoitus olla miltään osin halventava tai alentava, vaan itse asiassa kunnianosoitus. Ilman tätä ammatinharjoittajien joukkoa ei olisi järjestelmää sellaisena kun me sen tunnemme. Olisi joko jonkunlainen keskusjohtoinen rangaistusten määräämisautomaatti tai anarkia. Rikosveijari-asianajajat, jotka omasta hipiästään piittaamatta ovat valmiita laittamaan itsensä uudestaan ja uudestaan likoon sen turvaamiseksi, että alhaisinkin rikollinen saa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin, ovat siis niitä tosi äijiä! Nythän voidaan tietysti sanoa, että "nehän vaan tekee sitä työkseen". Kokemuksesta voin kuitenkin todeta, että sitä työtä ei voi tehdä ilman, että on edes hitunen idealismia ja innostusta asiaan. Ilmiselvä syyte pahoinpitelystä, mutta päämies kiistää. Päämies kertoo, että itse asiassa uhri on kompastunut puhelinjohtoon ja lukuisat haavat hänen päässään ovat syntyneet tätä seuranneesta kaatumisesta. Asianajajan on toimittava päämiehen toivomusten mukaan ja kiistettävä syyte. Asianajajan on esitettävä oikeudessa päämiehen ilmoittamat kiistämisen perusteet ja vielä loppupuheenvuorossakin vain "intettävä", että näyttö olisi osoittanut päämiehen syyttömäksi, vaikka se tosiasiassa olisi osoittanut päämiehen puheet mitä suurimmaksi valheeksi. Asianajaja ei saa oikeudessa kiistää seikkaa, jonka tietää todeksi, mutta sikäli kun päämies kertoo asianajajalle johdonmukaisesti puhelinjohtotarinaa, eikä asianajajan neuvoista huolimatta halua tätä tarinaansa oikaista tai muuttaa, on siinä sitten pysyttävä. Muuten loppui työt.
Jos näitä idealisteja ei olisi, ei teillä tai meillä, sinulla ja minulla "tavallisilla" tossuntallaajilla olisi mitään takeita siitä, että joutuessamme syystä tai toisesta (omasta mielestämme) syyttömänä syytetyn penkille, saisimme oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin. Ei olisi takeita siitä, että perusteemme ja todisteemme otetaan vastaan ja huomioidaan juttua ratkaistaessa. Nämä miehet pitävät tuomioistuimet vireänä, eivätkä päästä niitä leipääntymään siinä määrin, että ne alkaisivat pikkuhiljaa sokeasti uskomaan, että syyttäjän nostama syyte on aina oikea. Tuomari tietää, että kun rikosveijari astuu saliin, on juttuun oikeasti pureuduttava ja otettava oikeasti huomioon se mahdollisuus, että syytettynä onkin syytön! Rikosveijarit siis oikeasti pitävät hengissä kaiken modernin rikosoikeuden perusperiaatteen "syytön kunnes toisin todistetaan".
Muutaman kymmenen vuoden tuomioistuinkokemuksen voimalla voin lisäksi sanoa omana kantanani, että nuo veijarit ovat sekä istunnoissa että niiden ulkopuolella läpeensä mukavia miehiä ja naisia (naiset ovat harvemmassa, mutta ne naiset, jotka ovat tuon alan valinneet, eivät ammatillisesti poikkea miehistä mitenkään). Olen havainnut, että keskinäinen kunnioitus ja kollegiaalisuus on tuossa asianajajien joukossa korkealla tasolla. Vaikka en itse kuulu tähän ammattikuntamme sisäpiiriin, voin milloin tahansa istua käräjäoikeuden kahvilassa kenen tahansa rikosveijarin kanssa ja saada heiltä useimmiten hyvin arvokkaita neuvoja ja kokemuksia. Halusin tässä kirjoituksessa tietoisesti korottaa rikosveijarien statuksen yli muiden asianajajien. Tarkoitus ei tietenkään ole vastaavassa mitassa alentaa kenenkään muun ammattia harjoittavan kollegan osuutta järjestelmässä. Olemme varmasti kaikki osaltamme tarpeellisia, mutta tänään minulle tuli halu osoittaa kunnioitukseni tälle porukalle, joka saa mielestäni liian harvoin suosionosoituksia.
Haluan lopuksi omistaa tämän kirjoituksen kunnianosoituksena erityisesti edesmenneelle asianajajalle, yhdelle rikosveijaireiden parhaista Aarno Arvelalle. Hän oli sekä salissa, että sen ulkopuolella lähes kaikkea sitä, mitä voi parhailta rikosveijareilta odottaa. Asianajajan (vähemmän kokeneen) kannalta Aarno lisäksi aina kysyttäessä valmis antamaan oman kokemuksensa ainakin minun käyttööni.
