Työ ei lopu tekemällä, ja aika loppuu kesken! Tuntuu siltä, että seikat, jotka aiheuttavat asianajajan stressin, tuppaavat vain lisääntymään ja että niitä on aina vain enemmän ja enemmän. Rehellisyyden nimissä todettakoon kuitenkin, että omalla kohdallani voi olla niin, että kykenemättömyyteni (lue: halukkuuteni) tehdä 10-12 -tuntisia työpäiviä on yksi syy tähän. Jos yrittää tässä työssä tehdä 8-9 tunnin työpäivään sen määrän työtä, millä (kohtuudessa pysyvän) palkkansa ansaitsee, ei työpäivään jää pahemmin luppoaikaa ja aikaa pohtia omia asioitaan.
Varsinainen asia, jolla ei ole edes yhteyttä otsikkoon, on pohdinta siitä, kuuluvatko lasten huoltoa ja tapaamisoikeuksia koskevat asiat yleiseen tuomioistuimeen ja kuuluuko asianajajien hoitaa niitä "normaalien" oikeudenkäyntijuttujen ohella?
Minun mielestäni selkeä vastaus on, että eivät kuulu, eikä kuuluisi. Tässä tulemme taas siihen kysymykseen, että kysynnän ja tarjonnan laki kuitenkin määräävät, että asianajajat ottavat näitä juttuja hoidettavakseen. Niin ottaa meidänkin toimistomme, vaikka asianajaja, joka on niitä hoitanut, tietää, että jutut kuuluisi hoitaa jotenkin muuten. Kun kukaan ei ole keksinyt sitä tapaa, miten ne muuten hoidettaisiin, ruokitaan tuomioistuinlaitosta ja asianajajakuntaa mielestäni asioilla, jotka eivät kuulu yleiseen tuomioistuimeen.
Jos lapsiin liittyvät riita-asiat olisi pakko käsitellä tuomioistuimessa, olisi niitä varten ehdottomasti kehitettävä jonkunlaiset perhetuomioistuimet, joissa asian saisi vireille ilman asianajajaa ja jossa ainakin alkuvaiheessa olisi kiellettyä käyttää asianajajaa. Prosessia johtaisivat asiantuntevat puheenjohtajat sosiaaliviranomaisten/ perheneuvolan avustuksella. Vasta viimesijaisena keinona voisi juttu mennä oikeuteen. Tuolloin olisi oltava selvitettynä jo etukäteen mahdollisimman suuri osa riitaisista kysymyksistä. Kaiken maailman 10 tai 20 euron elatusapu-erimielisyyksiä ei yksinkertaisesti saisi käsitellä oikeudessa!
Jos olisi olemassa instanssi, jossa nämä jutut käsiteltäisiin nopeasti ja ilman asianajajien tuomaa kankeutta ja "juristiikkaa", olen vakuuttunut, että lain ylimpänä periaatteena oleva lapsen etu toteutuisi joka tapauksessa monin verroin paremmin kuin nyt. Tuollainen käsittelymalli olisi kaiken muun lisäksi omiaan edesauttamaan ratkaisujen noudattamista ja pysyvyyttä. Jos lasta koskeva ratkaisu olisi edes periaatteessa sopimus, jonka syntyyn vanhemmat kokisivat molemmat voineensa vaikuttaa ja jossa olisi otettu huomioon heidän molempien näkemyksiä, on todennäköistä, että tuollaista ratkaisua vastaan ei tulisi niin helposti "tapeltua" loputtomasti.
Pontimena tämän pienen mielipiteen kirjoittamiselle olikin tapaus, jossa näyttäisi, että toisen vanhemman pitkäaikainen katkeruus tai muut lapseen ja lapsen hyvinvointiin liittymättömät syyt ovat aiheuttaneet sen, että vanhemmat riitelevät avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen tapaamisoikeuksista nyt kohta neljättä vuotta käytännössä yhtäjaksoisesti. Yli kolmen vuoden ajan on lähes jatkuvasti ollut vireillä jonkunlainen tapaamisoikeuteen liittyvä prosessi vireillä jossain tuomioistuimessa. Nykyjärjestelmä mahdollistaa sen, että se vanhempi, joka haluaa tehdä tapaamiset toiselle vanhemmalle vaikeaksi, voi vain jättää noudattamatta päätöksiä. Toinen vanhempi on pakotettu saattamaan asian aina yleiseen tuomioistuimeen, joka ei sekään voi tehdä muuta kuin antaa täytäntöönpanotuomion. Tuomiossa määrätään, että toisen vanhemman on sakon uhalla noudatettava vahvistettuja tapaamisoikeuksia. Täytäntöönpanojutussa voidaan periaatteessa antaa myös noutoa koskeva määräys, jossa lapsi määrätään noudettavaksi tapaamiseen. Noudon käytännön toteuttajana olisi ulosottomies (!!!!!!). Välikysymyksenä voidaan jälleen kysyä, onko ulosottomies oikea taho puuttumaan tällaiseen asiaan?
Kun nouto on käytännössä hyvin harvinainen toimenpide ja kun sakko on vain sakko, voi toinen vanhempi siis käytännössäkin kokonaan estää ja ainakin loputtomasti venyttää tapaamisoikeuksien toteutumista. Kun sitten tapaamiset jäävät toteutumatta, voi toinen vanhempi vasta-argumenttina toisen virittämille oikeudenkäynneille aina esittää, että kun lapsi ei ole tavannut toista vanhempaansa pitkään taikaan tai tapaamiset ovat toteutuneet niin harvoin, on ne ainakin aluksi järjestettävä esim. valvottuina tai tuettuina. No siihen kun vielä lisätään se, että lasta ei tuotaisi näihinkään tapaamisiin, on soppa keitetty. Toinen vanhempi voi esim. lähes loputtomasti vedota lapsen sairauteen ja jättää lapsen tuomatta näihinkin tapaamisiin. Sitten voi taas seuraavassa oikeudenkäynnissä sanoa, että kun lapsi ei ole tavannut toista vanhempaa pitkään aikaan, niin............
Minulla ei tietenkään ole ratkaisua ongelmaan itseensä ja kirjoitankin tätä pääasiassa turhautumisen lieventämiseksi. En pidä oikeana, että asianajajan asiakas joutuu maksamaan suhteellisen suureksikin kasvavia asianajokuluja vain sen vuoksi, että lapsia koskeva asia on käsiteltävä niin kuin se nykyään käsitellään. Vaikka siis teen työtäni saadakseni leipäni päälle muutakin kuin (sinänsä ihan maukasta) Rainbow-margariinia, en pidä moraalisesti hyväksyttävänä sitä, että valtio pakottaa ihmiset näihin kuluihin, eikä tarjoa muuta mahdollisuutta. Keskituloinen henkilö ei ole oikeutettu oikeusapuun, oikeusturvavakuutuksen korvausehdot sulkevat pois osan näiden juttujen oikeudenkäyntikuluista ja tuomioistuimet lakia tarkkaan lukien jättävät lähes aina asianajokulut asianosaisten itsensä vastattaviksi. Ns. "normaali" jutussa hävinnyt osapuoli pistettäisiin maksamaan vastapuolen aiheuttamat asianajokulut, mutta ei näissä.... Ei. Tuomioistuimet toteavat melkein poikkeuksetta, että ei ole olemassa (laissa edellytettyjä) erityisen painavia perusteita velvoittaa vastapuolta korvaamaan voittaneenkaan oikeudenkäyntikuluja. Näin esim. alussa viittaamaani vuosia kestävän oikeudenkäyntien ketjun kulut voivat ainakin pääosin jäädä itse kannettaviksi.
Jos lopputuloksena olisikin varma ja vakaana säilyvä oikeus tavata sitä lastaan, tuntuisi asianajokulujen maksaminen vielä jotenkin kohtuulliselta, mutta selitäpä asiakkaalle, että jopa tuhansia euroja kustantaneen oikeudenkäynnin tuloksena saatuja tapaamisoikeuksia voidaan sitten kuitenkin polkea mielin määrin.
Näissä ajatuksissa jään odottamaan lainsäädäntöuudistusta, jota ei todennäköisesti tule ennen minun eläkepäiviäni (jotka ovat toivottavasti todella kaukana). Tältä osin siis otsikko pitää paikkansa, että aika loppuu! Toivottavasti niiden vanhempien, jotka tässä kurimuksessa joutuvat elämään, aika jatkuu ja heidän voimansa ja lapsiin kohdistuva kiintymyksensä on niin suuri, että huolimatta kaikista vaikeuksista, he kykenisivät löytämään asioiden kulloisetkin parhaat puolet ja nauttimaan niistä kykyjensä mukaan.
