Aika loppuu, mutta kenen aika?

Työ ei lopu tekemällä, ja aika loppuu kesken! Tuntuu siltä, että seikat, jotka aiheuttavat asianajajan stressin, tuppaavat vain lisääntymään ja että niitä on aina vain enemmän ja enemmän. Rehellisyyden nimissä todettakoon kuitenkin, että omalla kohdallani voi olla niin, että kykenemättömyyteni (lue: halukkuuteni) tehdä 10-12 -tuntisia työpäiviä on yksi syy tähän. Jos yrittää tässä työssä tehdä 8-9 tunnin työpäivään sen määrän työtä, millä (kohtuudessa pysyvän) palkkansa ansaitsee, ei työpäivään jää pahemmin luppoaikaa ja aikaa pohtia omia asioitaan.

Varsinainen asia, jolla ei ole edes yhteyttä otsikkoon, on pohdinta siitä, kuuluvatko lasten huoltoa ja tapaamisoikeuksia koskevat asiat yleiseen tuomioistuimeen ja kuuluuko asianajajien hoitaa niitä "normaalien" oikeudenkäyntijuttujen ohella?

Minun mielestäni selkeä vastaus on, että eivät kuulu, eikä kuuluisi. Tässä tulemme taas siihen kysymykseen, että kysynnän ja tarjonnan laki kuitenkin määräävät, että asianajajat ottavat näitä juttuja hoidettavakseen. Niin ottaa meidänkin toimistomme, vaikka asianajaja, joka on niitä hoitanut, tietää, että jutut kuuluisi hoitaa jotenkin muuten. Kun kukaan ei ole keksinyt sitä tapaa, miten ne muuten hoidettaisiin, ruokitaan tuomioistuinlaitosta ja asianajajakuntaa mielestäni asioilla, jotka eivät kuulu yleiseen tuomioistuimeen.

Jos lapsiin liittyvät riita-asiat olisi pakko käsitellä tuomioistuimessa, olisi niitä varten ehdottomasti kehitettävä jonkunlaiset perhetuomioistuimet, joissa asian saisi vireille ilman asianajajaa ja jossa ainakin alkuvaiheessa olisi kiellettyä käyttää asianajajaa. Prosessia johtaisivat  asiantuntevat puheenjohtajat sosiaaliviranomaisten/ perheneuvolan avustuksella. Vasta viimesijaisena keinona voisi juttu mennä oikeuteen. Tuolloin olisi oltava selvitettynä jo etukäteen mahdollisimman suuri osa riitaisista kysymyksistä. Kaiken maailman 10 tai 20 euron elatusapu-erimielisyyksiä ei yksinkertaisesti saisi käsitellä oikeudessa!

Jos olisi olemassa instanssi, jossa nämä jutut käsiteltäisiin nopeasti ja ilman asianajajien tuomaa kankeutta ja "juristiikkaa", olen vakuuttunut, että lain ylimpänä periaatteena oleva lapsen etu toteutuisi joka tapauksessa monin verroin paremmin kuin nyt. Tuollainen käsittelymalli olisi kaiken muun lisäksi omiaan edesauttamaan ratkaisujen noudattamista ja pysyvyyttä. Jos lasta koskeva ratkaisu olisi edes periaatteessa sopimus, jonka syntyyn vanhemmat kokisivat molemmat voineensa vaikuttaa ja jossa olisi otettu huomioon heidän molempien näkemyksiä, on todennäköistä, että tuollaista ratkaisua vastaan ei tulisi niin helposti "tapeltua" loputtomasti.

Pontimena tämän pienen mielipiteen kirjoittamiselle olikin tapaus, jossa näyttäisi, että toisen vanhemman pitkäaikainen katkeruus tai muut lapseen ja lapsen hyvinvointiin liittymättömät syyt ovat aiheuttaneet sen, että vanhemmat riitelevät avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen tapaamisoikeuksista nyt kohta neljättä vuotta käytännössä yhtäjaksoisesti. Yli kolmen vuoden ajan on lähes jatkuvasti ollut vireillä jonkunlainen tapaamisoikeuteen liittyvä prosessi vireillä jossain tuomioistuimessa. Nykyjärjestelmä mahdollistaa sen, että se vanhempi, joka haluaa tehdä tapaamiset toiselle vanhemmalle vaikeaksi, voi vain jättää noudattamatta päätöksiä. Toinen vanhempi on pakotettu saattamaan asian aina yleiseen tuomioistuimeen, joka ei sekään voi tehdä muuta kuin antaa täytäntöönpanotuomion. Tuomiossa määrätään, että toisen vanhemman on sakon uhalla noudatettava vahvistettuja tapaamisoikeuksia. Täytäntöönpanojutussa voidaan periaatteessa antaa myös noutoa koskeva määräys, jossa lapsi määrätään noudettavaksi tapaamiseen. Noudon käytännön toteuttajana olisi ulosottomies (!!!!!!). Välikysymyksenä voidaan jälleen kysyä, onko ulosottomies oikea taho puuttumaan tällaiseen asiaan?

Kun nouto on käytännössä hyvin harvinainen toimenpide ja kun sakko on vain sakko, voi toinen vanhempi siis käytännössäkin kokonaan estää ja ainakin loputtomasti venyttää tapaamisoikeuksien toteutumista. Kun sitten tapaamiset jäävät toteutumatta, voi toinen vanhempi vasta-argumenttina toisen virittämille oikeudenkäynneille aina esittää, että kun lapsi ei ole tavannut toista vanhempaansa pitkään taikaan tai tapaamiset ovat toteutuneet niin harvoin, on ne ainakin aluksi järjestettävä esim. valvottuina tai tuettuina. No siihen kun vielä lisätään se, että lasta ei tuotaisi näihinkään tapaamisiin, on soppa keitetty. Toinen vanhempi voi esim. lähes loputtomasti vedota lapsen sairauteen ja jättää lapsen tuomatta näihinkin tapaamisiin. Sitten voi taas seuraavassa oikeudenkäynnissä sanoa, että kun lapsi ei ole tavannut toista vanhempaa pitkään aikaan, niin............

Minulla ei tietenkään ole ratkaisua ongelmaan itseensä ja kirjoitankin tätä pääasiassa turhautumisen lieventämiseksi. En pidä oikeana, että asianajajan asiakas joutuu maksamaan suhteellisen suureksikin kasvavia asianajokuluja vain sen vuoksi, että lapsia koskeva asia on käsiteltävä niin kuin se nykyään käsitellään. Vaikka siis teen työtäni saadakseni leipäni päälle muutakin kuin (sinänsä ihan maukasta) Rainbow-margariinia, en pidä moraalisesti hyväksyttävänä sitä, että valtio pakottaa ihmiset näihin kuluihin, eikä tarjoa muuta mahdollisuutta. Keskituloinen henkilö ei ole oikeutettu oikeusapuun, oikeusturvavakuutuksen korvausehdot sulkevat pois osan näiden juttujen oikeudenkäyntikuluista ja tuomioistuimet lakia tarkkaan lukien jättävät lähes aina asianajokulut asianosaisten itsensä vastattaviksi. Ns. "normaali" jutussa hävinnyt osapuoli pistettäisiin maksamaan vastapuolen aiheuttamat asianajokulut, mutta ei näissä.... Ei. Tuomioistuimet toteavat melkein poikkeuksetta, että ei ole olemassa (laissa edellytettyjä) erityisen painavia perusteita velvoittaa vastapuolta korvaamaan voittaneenkaan oikeudenkäyntikuluja. Näin esim. alussa viittaamaani vuosia kestävän oikeudenkäyntien ketjun kulut voivat ainakin pääosin jäädä itse kannettaviksi.

Jos lopputuloksena olisikin varma ja vakaana säilyvä oikeus tavata sitä lastaan, tuntuisi asianajokulujen maksaminen vielä jotenkin kohtuulliselta, mutta selitäpä asiakkaalle, että jopa tuhansia euroja kustantaneen oikeudenkäynnin tuloksena saatuja tapaamisoikeuksia voidaan sitten kuitenkin polkea mielin määrin.

Näissä ajatuksissa jään odottamaan lainsäädäntöuudistusta, jota ei todennäköisesti tule ennen minun eläkepäiviäni (jotka ovat toivottavasti todella kaukana). Tältä osin siis otsikko pitää paikkansa, että aika loppuu! Toivottavasti niiden vanhempien, jotka tässä kurimuksessa joutuvat elämään, aika jatkuu ja heidän voimansa ja lapsiin kohdistuva kiintymyksensä on niin suuri, että huolimatta kaikista vaikeuksista, he kykenisivät löytämään asioiden kulloisetkin parhaat puolet ja nauttimaan niistä kykyjensä mukaan.

No sitten tulikin sen aika

Aika kirjoittaa työstä, vaikka jossain vaiheessa aiemmin kirjoitin, että en siitä aio mitään kirjoittaa. Syy aiempaan mielipiteeseeni oli yksiselitteisesti se, että vaikka asianajajan työstä olisi todella paljon mielenkiintoista kirjoitettavaa, on kirjoittaminen yksittäisistä töistä asianajajan salassapitovelvollisuuden kannalta käytännössä mahdotonta.

Nyt tuli kuitenkin jotain yleisen tason ajatuksia. Olimme toimistomme jengin kanssa alkukesästä yhteisen illanvieton merkeissä syömässä ja ruokailun aikana kehittyi ajoittain jopa korkeatasoiseksi luonnehdittavaa keskustelua asianajajan ammatista, sen merkityksestä ja sisällöstä. Ajoittain keskustelu kyllä tuntui lähinnä ammatin haukkumiselta ja varjopuolien etsimiseltä.Voisi jopa sanoa, että työtään intohimoisesti ja kunnianhimoisesti tekevät kollegat eivät ainakaan itse pidä ammattiaan millään tasolla hohdokkaana tai unelma-ammattina. Uskallan väittää, että suurin syy tähän on se, että työ on henkisesti hyvin hyvin hyvin raskasta. Taatakseen toimeentulonsa on asianajajan koko ajan otettava työtä vastaan siinä määrin, että sitä on ilmeisesti jatkuvasti hieman liikaa, ja kun jokaisen asiakkaan toimeksiantoa on hoidettava parhaalla mahdollisella tavalla ja jokainen asiakas on luonnollisesti aina se tärkein, on stressi väistämätön lisämauste ja jatkuvasti läsnä oleva ilmiö. Asianajajan tapaohjeiden mukaan toimeksiannot on hoidettava joutuisasti.

Edellä oleva oli tapojeni mukaan hieman liian pitkä alustus itse asiaan, josta aioin kirjoittaa. Alussa mainitsemassani keskustelussa pohdittiin jossain vaiheessa jopa filosofisella tasolla säännösten ja sääntöjen luonnetta. Säännöthän perustuvat kaikki jonkunlaiseen sopimukseen. Jo aikojen alussa ovat ihmiset tehneet erilaisista (ilmeisesti) moraaliin perustuvista käytösmalleista sopimuksia, jotka ovat sitten aikojen kuluessa muodostuneet säännöiksi. Tällaiset sopimukset on nykyään kirjattu laeiksi ja muiksi ihmisiä eri tasolla velvoittaviksi säännöiksi. Sivistyneen yhteiskunnan merkkinä pidetään jonkunlaista säännöstöä ja sitä, että on olemassa järjestelmä, joka tavalla tai toisella valvoo sääntöjen noudattamista. Nyky-yhteiskunnassamme tämä järjestelmä on tuomioistuinlaitos, jonka toimijoita ammattimme harjoittajat, asianajajat ovat. Anglo-amerikkalaisissa järjestelmissä asianajajat ovat tuomioistuinjärjestelmän osa, eivät sen ulkopuolella toimiva joukko. Kun edellä sanotun lisäksi huomioidaan se yhdessä tehty sopimus, jonka mukaan tuomiovallan, tuomioiden täytäntöönpanon ja sääntöjen luomisen tulee olla kaikkien toisistaan riippumattomia, on meillä valmiina vallan kolmijako-opin mukainen järjestelmä. Tämän kertainen pohdintani liittyy siihen, mikä on tähän järjestelmään kuuluvaa itsenäistä ja riippumatonta tuomioistuinlaitosta ulkopuolelta voimakkaimmin ruokkiva voima?


Miten tämä sitten liittyy asiaan, jota kirjoitukseni alussa pohdin? No ne asianajajat. Onko työssä jotain sankarillista tai hohdokasta, jos sitä arvioidaan osana tuota kokonaisuutta? Olen sitä mieltä, että ns. riita-asianajat, suuryritysten toimeksiantoja hoitavat tähtijuristit ja vastaavat ovat vain järjestelmää tukevia ja säännöstöä hyväksi käyttävä ja sitä ruokkiva ammatinharjoittajien joukko. He eivät mielestäni ole järjestelmää tai sen perusteita ylläpitävä voima. Heidän hoitamansa asiathan voidaan käytännössä aina sopia asianosaisten haluamalla tavalla. Järjestelmä on luonut vain raamit sen varalta, että sopimusta ei synny.

Näkemykseni onkin, että järjestelmää ylläpitävät ja kaikkien muiden sääntöjen kanssa touhuavien kollegoiden työn mahdollistavat ne "rikosveijareiksi" nimittämäni asianajajat, jotka työskentelevät päivästä,viikosta ja vuodesta toiseen erilaisten rikollisten asioiden kanssa. Käyttämäni termin "rikosveijarit" ei ole tarkoitus olla miltään osin halventava tai alentava, vaan itse asiassa kunnianosoitus. Ilman tätä ammatinharjoittajien joukkoa ei olisi järjestelmää sellaisena kun me sen tunnemme. Olisi joko jonkunlainen keskusjohtoinen rangaistusten määräämisautomaatti tai anarkia. Rikosveijari-asianajajat, jotka omasta hipiästään piittaamatta ovat valmiita laittamaan itsensä uudestaan ja uudestaan likoon sen turvaamiseksi, että alhaisinkin rikollinen saa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin, ovat siis niitä tosi äijiä! Nythän voidaan tietysti sanoa, että "nehän vaan tekee sitä työkseen". Kokemuksesta voin kuitenkin todeta, että sitä työtä ei voi tehdä ilman, että on edes hitunen idealismia ja innostusta asiaan. Ilmiselvä syyte pahoinpitelystä, mutta päämies kiistää. Päämies kertoo, että itse asiassa uhri on kompastunut puhelinjohtoon ja lukuisat haavat hänen päässään ovat syntyneet tätä seuranneesta kaatumisesta. Asianajajan on toimittava päämiehen toivomusten mukaan ja kiistettävä syyte. Asianajajan on esitettävä oikeudessa päämiehen ilmoittamat kiistämisen perusteet ja vielä loppupuheenvuorossakin vain "intettävä", että näyttö olisi osoittanut päämiehen syyttömäksi, vaikka se tosiasiassa olisi osoittanut päämiehen puheet mitä suurimmaksi valheeksi. Asianajaja ei saa oikeudessa kiistää seikkaa, jonka tietää todeksi, mutta sikäli kun päämies kertoo asianajajalle johdonmukaisesti puhelinjohtotarinaa, eikä asianajajan neuvoista huolimatta halua tätä tarinaansa oikaista tai muuttaa, on siinä sitten pysyttävä. Muuten loppui työt.

Jos näitä idealisteja ei olisi, ei teillä tai meillä, sinulla ja minulla "tavallisilla" tossuntallaajilla olisi mitään takeita siitä, että joutuessamme syystä tai toisesta (omasta mielestämme) syyttömänä syytetyn penkille, saisimme oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin. Ei olisi takeita siitä, että perusteemme ja todisteemme otetaan vastaan ja huomioidaan juttua ratkaistaessa. Nämä miehet pitävät tuomioistuimet vireänä, eivätkä päästä niitä leipääntymään siinä määrin, että ne alkaisivat pikkuhiljaa sokeasti uskomaan, että syyttäjän nostama syyte on aina oikea. Tuomari tietää, että kun rikosveijari astuu saliin, on juttuun oikeasti pureuduttava ja otettava oikeasti huomioon se mahdollisuus, että syytettynä onkin syytön! Rikosveijarit siis oikeasti pitävät hengissä kaiken modernin rikosoikeuden perusperiaatteen "syytön kunnes toisin todistetaan".

Muutaman kymmenen vuoden tuomioistuinkokemuksen voimalla voin lisäksi sanoa omana kantanani, että nuo veijarit ovat sekä istunnoissa että niiden ulkopuolella läpeensä mukavia miehiä ja naisia (naiset ovat harvemmassa, mutta ne naiset, jotka ovat tuon alan valinneet, eivät ammatillisesti poikkea miehistä mitenkään). Olen havainnut, että keskinäinen kunnioitus ja kollegiaalisuus on tuossa asianajajien joukossa korkealla tasolla. Vaikka en itse kuulu tähän ammattikuntamme sisäpiiriin, voin milloin tahansa istua käräjäoikeuden kahvilassa kenen tahansa rikosveijarin kanssa ja saada heiltä useimmiten hyvin arvokkaita neuvoja ja kokemuksia. Halusin tässä kirjoituksessa tietoisesti korottaa rikosveijarien statuksen yli muiden asianajajien. Tarkoitus ei tietenkään ole vastaavassa mitassa alentaa kenenkään muun ammattia harjoittavan kollegan osuutta järjestelmässä. Olemme varmasti kaikki osaltamme tarpeellisia, mutta tänään minulle tuli halu osoittaa kunnioitukseni tälle porukalle, joka saa mielestäni liian harvoin suosionosoituksia.

Haluan lopuksi omistaa tämän kirjoituksen kunnianosoituksena erityisesti edesmenneelle asianajajalle, yhdelle rikosveijaireiden parhaista Aarno Arvelalle. Hän oli sekä salissa, että sen ulkopuolella lähes kaikkea sitä, mitä voi parhailta rikosveijareilta odottaa. Asianajajan (vähemmän kokeneen) kannalta Aarno lisäksi aina kysyttäessä valmis antamaan oman kokemuksensa ainakin minun käyttööni.

Ei sitten ole ollenkaan

..järkeä tässä selitellä. Eihän tätä edes lue kukaan! Kävin äsken jonkun duuniin liittyvän haun johdosta Erkki Aho -nimisen miehen sivuilla ja blogeissa. Tulin entistä vakuuttuneemmaksi, että täällä riehuminen ei paljoa auta.
Omalta kohdaltani tämä tuntuu käytännössä vieläpä jotensakin hankalaltakin. Siis joka kerta joudun miettimään, että miten ihmeessä tätä kirjoitetaan? Missä voisin mainostaa viisaita kirjoituksiani?

 Tänään sen sijaan Helsingin hovioikeudessa tulin tunteneeksi, että olipa lopputulos mikä tahansa, saivat kumpikin asianosainen pienestä jutustaan huolimatta oikeutta. Hovioikeuden neuvokset olivat aidosti kiinnostuneita jutusta ja tekivät tuomarin kyselyoikeuteen perustuen varsin asiallisia kysymyksiä kummallekin. Uskallan siis olla Erkki Ahon kanssa eri mieltä siitä, että oikeuslaitos ei toimi. Minä uskon ja haluan uskoa, että se toimii! Ainakin pääsääntöisesti. Eihän se, että tuomioistuin antaa vääriä päätöksiä, tarkoita sitä, että järjestelmä on mätä tai ei toimi. Vääryys on aina subjektiivista.

Edesmennyt asianajaja Sakari Salo, kunnioitettu isäpuoleni opetti minua ensimmäisen jutun hävittyäni, että kaikissa jutuissa on aina häviäjä ja voittaja. ei siis ole voitettuja tai hävittyjä juttuja. On vain juttuja. Ei tietenkään tarkoita sitä, että asianajaja voisi tehdä työtään välittämättä lainkaan jutun lopputuloksesta! Asianajajan on aina ja ainoastaan pyrittävä päämiehensä etu huomioivaan lopputulokseen! Mutta jos osaisi asettaa oman suhtautumisen juttuun niin, että voitto tai tappio ovat henkilökohtaisesti merkityksettömiä, voi olla, että itse asiakkaan edun ajaminen onnistuisi aina vain paremmin. Jos onnistuisi olemaan jutun ulkopuolella.

 Huh! Eihän minun pitänyt kirjoittaa lainkaan tuota mitä edelle on paperille ilmestynyt. Olen jo alun alkaen tänne rekisteröityessäni päättänyt, että kirjoittaisin mahdollisimman vähän työhön liittyvää. Näissä hommissa on nimittäin pidettävä niin tarkkaan huolta asiakkaan nimettömyydestä. Olen miettinyt, että jengiä voisi kiinnostaa, jos täällä selostaisi oikeita juttuja, mutta niiden tapahtumatiedoista voi yleensä ainakin joku tunnistaa asiakaan ja siinä sitten ollaan. Pidättäydyn siis toistaiseksi.

Politiikkaakin  pitäisi kirjoittaa, mutta pidättäydyn siitäkin tällä kertaa.

Ei ole todennäköisesti

Siis ei ole todennäköisesti mitään järkeä. Huutaa täällä ja toivoa, että joku tulisi lukemaan. Tai kysymys on kai siitä, että toivooko sitä edes, että joku tulisi lukemaan? Jos nimittäin oikein toivoisi, niin todennäköisesti sitä tavalla tai toisella markkinoisi omia tuotoksiaan "sosiaalisessa mediassa". Onpahan idioottimainen käsitteeksi muodostunut yleissana netin kaiken maailman härpäkkeistä, jossa ihmiset ovat aktiivisesti ja vuorovaikutteisesti itse luomassa netin sisältöä kertoen itsestään ja maailmastaan.
Olen ilmeisesti jo vähän yli-ikäinen koko tähän ajatukseen ja puuhaan, sillä minusta tuntuu, että vaikka omistaisin jonkun hienon älykännykän, tabletin tai vastaavan laitteen, ei minulla riittäisi kiinnostusta ja aikaa olla 24/7 online.
Jo tämä kirjoittaminen tuntuu raskaalta velvollisuudelta. Olen kuitenkin päättänyt, että ainakin muutaman kerran viikossa nyt jonkun aikaa tulen ja kirjoitan jotain. En tiedä tuleeko uusia aiheita, mutta tällä hetkellä pyörin joka tapauksessa sen ympärillä, onko järkeä vai ei?
Lienee niin, että kun on työ, puoliso ja ihana oma pikkutyttökin kotona ja koira päälle, niin ajatukset menee enemmän siihen arjen tässä ja nyt olemiseen ihan konkreettisesti niin, että ei yksinkertaisesti ole aikaa olla online.
Tuleepa jopa sellainen olo, että vain ja ainoastaan business-mielessä tätä koko "sosiaalista mediaa" voisi vakavasti yrittää harrastaa. Siis asiakkaiden ja kontaktien saamisen toivossa......
Ehkä ei kuitenkaan. Meillä ainakin tuntuisi riittävän töitä ihan ilmankin. Olen ajatellut, että ehkä mieleeni kypsyy joku sellainen vakava ja idealismia täynnä oleva teema, jota haluan rummuttaa koko maailmalle. Sellaisten julkituomiseen tämä tuntuisi minusta parhaiten toimivan. Ketä kiinnostaa edellä olevan kaltainen tyhjän puhuminen? Ei todennäköisesti ketään.
Onkohan Soinilla aktiivisesti ylläpidetty blogi? Tai Kataisella tai Urpilaisella? Pitäisi olla ja saada mahdollisimman paljon seuraajia tietty. Perun siis jo osittain aiempia puheitani siitä, että todennäköisesti ei olisi mitään järkeä.

Onko vaiko eikö ole?

Onko mitään järkeä kirjoittaa itsestään, ajatuksistaan, työstään, läheisistään tai ylipäätään mistään taivaalle niin, että kaikki näkee ja voi sitä retostella?

Voipi olla, että onkin. Ainakin jos haluaisi vaikuttaa johonkin asiaan oikein kovasti ja jaksaisi olla sen suhteen aktiivinen. Eikä varmasti ole, jos kirjoittaa muista ihmisistä!

Minun mielestäni ei ole luovaa, järkevää eikä muutenkaan kovin korkealentoista kirjoittaa taivaalle omia ajatuksia jostain toisesta ihmisestä. Ihmisen tehtävä ei ole loukata toista, vaan rakastaa ja tehdä rakkaudellisia tekoja. Jos kirjoitan taivaalle toisesta ihmisestä, en koskaan voi tietää, loukkaanko häntä tahtomattani? Siksi on parempi pistää vain itsensä likoon, eikä sotkea toisia omiin juttuihin.

Nyt sanoin mitä sanoin, ja sanon heti perään, että ei pidä koskaan sanoa ei koskaan, koska olen vain tavallinen vajavainen minäkin, niin tulen todennäköisesti jossain vaiheessa kuitenkin rikkomaan tätä itselleni luomaani sääntöä. Annan sen jo anteeksi etukäteen itselleni ja toivon kovasti, että tule loukkaamaan ketään niin, että siitä kärsisi esim. joku läheiseni.