Työllistäminen kannattavaa?

Koska kukaan ei tee tällekään asialle mitään, olen päättänyt itse antaa ilmaiseksi hallitukselle käyttöön seuraavan kirjoituksen Samppa Linnan sanoin saa käyttää, muttei oo pakko.

Jos ei käytä, on turha puhua pyhiä pienyrittäjän tärkeästä asemasta työllistämisessä jne. jne.

Annan tarvittaessa kaiken avun ja tuen, jos ja kun joku haluaa tätä hienosäätää, vaikkei se paljoa säätöä kaipaakaan.

Siis olkaa hyvät:

Hallituksen esitys eduskunnalle Työsopimuslain muuttamiseksi

Esityksen perustelut

Mikroyrittäjä ja työsuhteet yrittäjän kannalta

Maailmanlaajuisen Eurooppa ja erityisesti Suomea koettelevan taloudellisen taantuman johdosta hallitus toteaa, että työllisyyden kasvattaminen on tehokkain keino taantumasta nousemiseksi. Koska historiallisen kehityksen perusteella on selvää, että suuryritykset ovat pakotettuja kustannustehokkuuden nimissä siirtämään toimintojaan halvemman työvoiman maihin, on työllisyyttä lisäävien toimien kohdistuttava entistä voimakkaammin pienyrityksien työllistämismahdollisuuksien lisäämiseen. Suuret tuotannollista toimintaa harjoittavat yritykset eivät tulevaisuudessa tule laajentamaan toimintaansa Suomessa niin, että sillä olisi ainakaan merkittävää työllisyyttä lisäävää vaikutusta.

Pienyrityksiä on maassamme suuri ja heterogeeninen joukko, eivätkä kaikki pienyrittäjät pidä edes toisia pienyrityksiä aitoina pienyrityksinä. Tässä esityksessä tarkoitetaankin pienyrityksellä mikroyrityksiä, joiden työllistämisedellytysten lisäämisellä uskotaan saavutettavan merkittäviä tuloksia kansantaloudellisesti. Tämän esityksen tarkoittamia pienyrityksiä ovat yritykset, jotka on jo lainsäädännöllä vapautettu mm. YT-lain tarkoittamista neuvotteluvelvoitteista.

Mikroyrityksen tunnusmerkkien kirjaaminen lakiin on monista syistä johtuen vaikeaa. Tunnusomaisinta mikroyritykselle on kuitenkin se, että yritys työllistää lähinnä omistajayrittäjän, hänen perheensä tai muutaman yhdessä yrityksen toimintaidean kehittäneen yrittäjän. Yrittäjällä tarkoitetaan tässä esityksessä siis henkilöä, joka yksin tai yhdessä muutaman muun kanssa omistaa yrityksen ja on itse sen palveluksessa saaden siitä ainakin pääasiallisen toimeentulonsa. Mikroyrityksen tunnusmerkistöihin kuuluu muun lisäksi se, että sen liikevaihto on sen verran vaatimaton, että esim. yrittäjien etujärjestöt eivät juuri edistä sen etuja. Mikroyrityksen liikevaihdon rajaksi esitetään tässä esityksessä säädettävän 1,5 milj. euroa. Mikroyrityksen palveluksessa voisi esityksen mukaan olla enintään viisi henkilöä, joista vähintään puolen tulee omistaa osa yrityksestä tai sen osakkeista. Näin voidaan rajata tämän lain tarkoittamien yritysten piiristä sellaiset yritykset, joilla on taloudelliset ja organisatoriset mahdollisuudet olla tietoisia työlainsäädännöstä ja oikeuksistaan erityisesti työsuhteisiin liittyvissä asioissa.

Mikroyritykset ovat siis yleisemmin ns. yksinyrittäjän, pariskunnan, perheen tai hyvien ystävien keskenään omistamia yrityksiä, joiden liiketoiminnan ydin on omistajien osaaminen ja verkostoituminen toisten vastaavien yritysten ja yrittäjien kanssa. Tietyn ”vakiinnuttamisajan” jälkeen tällaiset yritykset, jos pysyvät pystyssä, ovat usein hyvin potentiaalisia kasvun moottoreita. Yrittäjällä voi olla motivaatiota ja ideoita liiketoiminnan kehittämiseen, mutta hän ei jäljempänä sanotuista syistä uskalla laajentaa yrityksen toimintaa.

Mikroyrityksillä on siis kasvuhaluja, mutta työllistämiseen liittyvien riskien vuoksi, harva yritys uskaltaa lähteä kasvun tielle työllistämisen kautta. Mikroyrityksen kasvu loppuu siihen, mihin yrittäjän oman työnteon rajat riittävät. Nämä yritykset eivät kasvuvaiheessa uskalla palkata ulkopuolisia työntekijöitä, koska markkinoiden elämisestä johtuvat toimintaedellytysten muutokset voivat myöhemmin osoittautua niin suuriksi, ettei työntekijän aiheuttamia kustannuksia voidakaan kattaa hänen tuomillaan tuotoilla.

Käytännössä tällaiset tilanteet hoidetaan niin, että yrittäjä itse tinkii omista ja perheensä tuloista ja tekee itse entistä enemmän töitä (jo aiemman 12-tuntisen työpäivänsä lisäksi) voidakseen kustantaa laajennusinnossa palkatun työntekijän tai työntekijöiden aiheuttamia kuluja. Johtuen työlainsäädännön työntekijää suojaavista säännöksistä, ei työntekijää useinkaan uskalleta irtisanoa edes tiukimmassa taloudellisessa tilanteessa. Jos irtisanomisiin uskaltaudutaan, ne tapahtuvat usein liian myöhään, tai aiheuttavat yrityksen lopullisen vararikon, kun valistunut työntekijä voittaa oikeudessa perusteettomana pitämänsä irtisanomisen johdosta nostamansa oikeudenkäynnin ja tyhjentää yrityksen kassan.

Mikroyrittäjien keskuudessa on yleisesti tiedossa se, että yrityksen toimintaa ei tietoisesti laajenneta, vaikka siihen olisi markkinoiden kannalta arvioiden mahdollisuuksia. Yrittäjä tai yrittäjät tekevät töitä niin paljon kuin jaksavat/ pystyvät, mutta kohtuuttomien työsuhdesäännösten vuoksi ei edes viitsitä harkita laajentamista työntekijöitä lisäämällä. Yrittäjä tyytyy siihen, mitä omalla työllään ansaitsee.

Työllistämisen pelko johtuu suurelta osin(kohtuuttomien palkkakulujen ohella) Työsopimuslain perusteetonta irtisanomista koskevien korvaussäännösten ankaruudesta. Pien (mikro)yrittäjällä ei ole oikeudellisia edellytyksiä arvioida ns. tuotannollis-taloudellisten syiden olemassaoloa, eikä hän kykene suurempien yritysten tavoin ”suunnittelemaan” irtisanomisia niin, että laissa säädetyn korvausvelvollisuuden riski voitaisiin välttää tai ainakin minimoida. Näin ollen on helpompaa ja turvallisempaa olla palkkaamatta ketään ja ”porskuttaa” omillaan.

Irtisanomista edellyttäviä tilanteita voi mikroyrittäjällä olla lukuisia. Syyt irtisanomistarpeelle voivat johtua yksinomaan ulkoisista markkinatekijöistä, mutta valitettavan usein ne liittyvät myös tavalla tai toisella työntekijän henkilöön tai ainakin yrittäjän ja työntekijän henkilökemiaan tai sen olemattomuuteen. Yksi yleisimpiä syitä irtisanomisen tarpeelle lienee kuitenkin talous. Yrittäjä huomaa puolen vuoden tai vuoden kuluttua, että hänen kuvitelmansa kasvusta perustuivat virheellisiin laskelmiin tai vääriin oletuksiin markkinatilanteesta.

Asia, josta ei saisi ääneen puhua irtisanomisen syynä, on työntekijän ilmeneminen kyvyttömäksi tai ainakin taitamattomaksi hoitaa työtään. Erityisesti tämä peruste koskee myynnin alalla työskenteleviä. Työhönottotilanteessa tuleva työntekijä antaa itsestään yritteliään ja osaavan mielikuvan, mutta todellisuus paljastuu toiseksi. Yrittäjä joutuu katkerasti huomaamaan, vuoden kuluttua, että uusi työntekijä ei ole käytännössä lainkaan lisännyt myyntiä ja yrityksen toiminta onkin pysynyt pystyssä vain yrittäjän tai yrittäjien itsensä lisääntyneen työpanoksen voimin. Yrittäjä on luonnollisesti ensimmäiset puoli vuotta (siis koeajan yli) uskonut, että uusi työntekijä opittuaan työnsä alkaa tehdä tulosta.

Muutoksen vastustajat ovat todenneet, että Työsopimuslaissa on säädetty työnantajan turvaksi jo koeaikaa koskevat säännökset. Koska koeaika on kuitenkin säädetty niin lyhyeksi, ei mm. työntekijän henkilökohtaisten ominaisuuksien perusteellinen arvioiminen ole mitenkään mahdollista tässä ajassa. Ei myöskään ole lainkaan tavatonta, että työntekijä onnistuu koeaikana ”bluffaamaan” työnantajaansa uskomaan, että hän on huippuvalinta tehtävään. Jos kyse on edellä mainitusta myyntialasta, voi työntekijä koeaikana tehdä myyntiponnisteluja niin, että hiki roiskuu ja neljän kuukauden kuluttua ”pudottaa kynän pöydälle”. Koeajan ja epäonnistuneiden myyntiponnisteluiden jälkeen on mukavampi rentoutua internetin sosiaalisen median seurassa, kun tehdä sitä työtä, mihin hänet on palkattu.

Toinen edellä viitattu syy, eli työntekijän henkilö, voi myös paljastua vasta pidemmän ajan kuluessa. Neljä kuukautta voi kuka tahansa vaikka ”istua seipään nokassa”. Kun koeaika on ohi ja työsuhteen päättämisen riski purkamalla on ohi, voi työntekijä muuttua täysin toisenlaiseksi, kun mitä palkattaessa ja koeaikana vaikutti.

Ei voida pitää kohtuullisena, että esim. kahden yrittäjän omistamassa yrityksessä on ”pakko” pitää töissä henkilöä, joka ei tule toimeen kummankaan yrittäjän kanssa. Huono työilmapiiri heijastuu tällaisessa tilanteessa väkisin myös yrittäjien itsensä työpanokseen.

Muutoksen vastustajat ovat todenneet, että kaikissa edellä mainituissa tilanteissa työnantajalla, eli yrittäjillä on jo nyt käytössään Työsopimuslain tuotannollis- taloudelliset irtisanomisperusteet.

Joissain tapauksissa tämä on totta, mutta suurimmassa osassa tilanteita ainakin taloudellisen perusteen osoittaminen on erittäin vaikeaa. Tämä johtuu siitä, että yrittäjä pitää kaikin keinoin kiinni siitä, että yrityksen toiminta on kannattavaa. Kun on kyse todellisesta mikroyrittämisestä, ei yritystoiminnan pyörittäminen tappiolla ole yleensä edes käytännössä mahdollista. Tappiollisen liiketoiminnan pyörittäminen edellyttää pääomia, joita mikroyrittäjillä ei yleensä ole. Tuotannollisen syyn esittäminen irtisanomisen perusteeksi edellyttää käytännössä sitä, että irtisanottavan tehtävät ovat loppuneet. Ainoa järkevä tapa, millä ne loppuvat, on, että yrittäjä alkaa itse tehdä sitä työtä, mitä irtisanottava oli tehnyt.

Jälleen yrittäjä on siinä tilanteessa, että hän uupuu työtaakkaan, jos haluaa laajentaa yrityksensä toimintaa, tai päättää vaihtoehtoisesti tyytyä siihen kokoon, mihin on yrityksensä kohtuullisella työpanoksella saanut kasvatettua ja luopuu kasvuhaaveista.

Tärkeä peruste yrittäjän kannalta varmemmalle ja helpommalle tavalla pää

stä eroon ”ei toivotusta” työntekijästä on se, että mikroyrittäjällä ei ole keinoja ja resursseja suunnitella etukäteen irtisanomisprosessia niin, että hän riitatilanteessa voisi osoittaa laillisen perusteen olemassaolon. Vaikka laki tarjoaisi mahdollisuudet järjestellä työtehtäviä niin, että irtisanomisperuste voidaan osoittaa, ei mikroyrittäjällä itsellään ole tietotaitoa, eikä usein myöskään taloudellisia resursseja hankkia ulkopuolista (lakimies) konsultaatiota asian selvittämiseksi.

Mikroyrityksistä poiketen suuremmilla yrityksillä on omat lakimiehet, etujärjestöt ja tarvittaessa kalliit asianajajat apunaan. Tämän tukiverkoston avulla suuremmat yritykset voivat jo etukäteen, ennen työsuhteiden päättämisiin ryhtymistä, selvittää toimenpiteiden laillisuuden ja mahdolliset riskit. Näiden verkostojen puuttuminen, tai niiden käyttämisen kustannusten pelko tarkoittaa mikroyrittäjän näkökulmasta sitä, että hänen on käytännön hallinnollisissa ratkaisuissa vaikeaa ennustaa ratkaisunsa seuraukset. Hän ei koskaan voi päättää työntekijänsä työsuhdetta ilman epämääräistä pelkoa siitä, että hänen ratkaisunsa johtaa irtisanomisoikeudenkäyntiin ja mahdollisesti mittaviin korvauksiin. Kuten toistuvasti todettu, on hänen itsensä kannalta ainoa oikea ratkaisu se, että hän jättää työntekijän palkkaamatta.

Mikroyrittäjän irtisanomisten laillisuus päätyykin liian usein tuomioistuimen ratkaistavaksi. Kun Työsopimuslain irtisanomissuojaa koskevat säännökset on tällä hetkellä kirjoitettu yksinomaan työntekijän suojaamiseksi, on yrittäjällä oikeudessa täysi todistustaakka siitä, että hänellä on ollut lainmukainen peruste irtisanomiseen.  Yrittäjällä ei useinkaan ole oikeudenkäyntitilanteessa muuta mahdollisuutta, kuin sopia juttu ja suorittaa irtisanomisen riitauttaneelle entiselle työntekijälleen usean kuukauden palkkaa vastaava korvaus. Yrittäjän on toimittava näin, koska oikeudenkäynnin häviämisen riski on todistustaakan jakoa koskevista säännöistä johtuen liian suuri. Hävitessään oikeudenkäynnin joutuisi työnantaja maksettavaksi tuomittavan irtisanomiskorvauksen lisäksi korvaamaan työntekijän jopa usean kymmenentuhannen euron oikeudenkäyntikulut. Tämän päälle tulisivat vielä omat oikeudenkäyntikulut.

Yrittäjän kannalta ikävämpi tilanne on se, että hänellä ei yksinkertaisesti ole varaa suorittaa 25.000,- euroa vaativalle työntekijälle esim. 15.000,- euron korvausta sovinnolla. Tällaisella ”kädestä suuhun” yrittäjällä ei olekaan muuta mahdollisuutta kuin taistella asiansa puolesta oikeudessa katkeraan loppuun asti. Jos hän sitten häviää juttunsa, on yritys mahdollisesti konkurssissa. Harva todellinen mikroyritys kykenee suoriutumaan esim. 50.000,- euron maksuista, jotka hävitystä oikeudenkäynnistä seuraavat.

Taloudellisen vahingon lisäksi yrittäjä menettää lukuisia työpäiviä selvittäessään asianajajansa kanssa juttua. Oikeudenkäynti saattaa jo yksinään kestää muutaman päivän. Näistä menetyksistä yrittäjä ei yleensä edes voittaessaan saa oikeudenmukaista korvausta.

Tiedostavat ja mahdollisesti työntekijäliittoon kuuluvat työntekijät tietävät edellä sanotun asetelman ja tästä syystä oikeudenkäyntiin ryhtyminen on jopa houkutteleva vaihtoehto irtisanotun työntekijän kannalta.

Työsuhdeturva työntekijän kannalta

Työttömyysprosentti on tätä esitystä kirjoitettaessa lähes 8. Työttömien väheneminen esim. 50.000:lla säästäisi yhteiskunnan menoja lähes miljardin vuodessa. Tämän säästetyn miljardin käyttäminen esim. elvytykseen ilman velanottoa, lisäisi jälleen työpaikkoja ja verotuloja. Työttömyyden vähentämisen tulisikin olla hallituksen ja eduskunnan ensisijainen tähtäin vallitsevassa taloudellisessa tilanteessa.

Tässä esityksessä ehdotetut työsuhdeturvan heikennykset ovat luonnollisesti työntekijän kannalta arvioituna nimenomaan heikennyksiä. Esityksen tarkoituksena on kuitenkin edistää työllisyyden kasvua niin, että myös työntekijän näkökulma on riittävällä tavalla huomioitu.

Esityksen rinnalla tulee ns. tuloloukkuja poistaa, että työn vastaanottaminen tulee työttömälle aina kannattavammaksi kuin työttömyys. Koska esityksessä ehdotetut työsuhdeturvan heikennykset ovat suhteellisen radikaaleja, ehdotetaan, että niiden käyttäminen edellyttää aina nimenomaista sopimusta työntekijän ja työnantajan välillä siitä, että työsuhteeseen sovelletaan nyt ehdotettuja uusia säännöksiä.

Tällä tavalla turvataan se, että työtön työnhakija tietää työsopimusta tehdessään, että hänen työsuhdeturvansa on heikompi, kuin ns. normaalissa työsuhteessa.

Työntekijän kannalta olisi kohtuutonta, että hänet palkkaava mikroyritys voisi määrättömän ajan työsuhteen kestäessä vedota tässä laissa säädettyihin irtisanomissuojan heikennyksiin. Tästä syystä ehdotetaankin, että sen jälkeen, kun nyt ehdotetun uuden Työsopimuslain 7 luvun 3 a §:n mukaan solmittu työsuhde on jatkunut kolme vuotta (elleivät työntekijä ja työnantaja ole yhdessä sopineet lyhyemmästä ajasta), muuttuu työsuhde ns. normaaliksi työsuhteeksi ja työntekijän työsuhteen päättämiseen sovelletaan voimassaolevia säännöksiä.

Koska ehdotuksen tarkoituksena ei ole mahdollistaa sitä, että työnantajat päättäisivät työsuhteita yleisesti sopimattomina pidetyillä perusteilla, ehdotetaan säädettäväksi, että vaikka nyt tarkoitetun työsuhteen päättämisen ei sinänsä tarvita mitään erityistä perustetta, ei nyt säädettyä uuden muotoistakaan työsuhdetta kuitenkaan saisi päättää epäasiallisella perusteella. Epäasiallisen perusteen määrittely on oikeuskäytännössä jo tehty, sovellettaessa koeaikapurkua koskevia säännöksiä. Tässä ehdotuksessa sanottu epäasiallinen peruste on sisällöllisesti sama, kuin koeaikapurkua koskevassa Työsopimuslain 1 luvun 4 §:n 4 momentissa/ Työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 1 momentissa on säädetty.

Työntekijän kannalta on tärkeää jo etukäteen tietää edes karkeasti, minkälaisia voivat olla ne perusteet, joihin nyt ehdotettavan pykälän perusteella tapahtuva työsuhteen päättäminen perustuu? Tämän takia ehdotetaan pykälään kirjattavaksi lyhyt esimerkinomainen, ei kuitenkaan tyhjentävä luettelo sellaisista perusteita, joihin työnantaja voisi vedota päättäessään nyt esillä olevan työsuhteen

Kuten edellä työsuhdetta yrittäjän kannalta arvioitaessa on todettu, voi päättämisperusteita olla useita. Ne voivat jopa vallita yhtä aikaa. Olennaista on kuitenkin se, että työnantaja voisi rehellisesti ja suoraan ilmoittaa työntekijälle, että hänen työsuhteensa päätettään, koska hänen ei katsota esim. sopeutuneen työnantajan työpaikan työyhteisöön toivotulla tavalla. Työnantaja voi myös ilmoittaa työsuhteen päättämisen perusteeksi sen, että työsuhteesta aiheutuvat kustannukset ovat olleet odotettua suurempia suhteessa sen antamiin tuottoihin tai että työsuhteesta saatavat tuotot/ kasvu eivät ole vastanneet odotuksia.

Edellä sanottujen syiden tueksi ei työnantajalta vaadittaisi mitään erityistä lisäselvitystä, vaan sikäli kun työntekijä riitauttaisi perusteen väittäen päättämisen tapahtuneen epäasiallisella perusteella, arvioidaan kutakin tapausta erikseen ja tuomioistuin arvioi näytön perusteella perusteen laillisuuden. Sikäli kun työntekijä esillä olevan työsuhteen päättämistä koskevassa oikeudenkäynnissä väittäisi irtisanomisen syyn olevan TSL 2:2 §:n 1 momentissa sanottu epäasiallinen, tulee työntekijän näyttää tällaisen epäasiallisen syyn olemassaolo.

Milloin kysymys olisi raskaana tai perhevapaalla olevan työntekijän työsuhteen päättämisestä, on työnantajan näytettävä, että työsuhteen päättämisen perusteena ei ole työntekijän raskaus tai perhevapaa.

Laillisiksi päättämisperusteiksi voidaan edellä sanottujen lakiin kirjattujen perusteiden lisäksi katsoa ainakin toistuvat huonot asiakaspalautteet, jatkuva epäsiisti olemus, toistuva muiden työntekijöiden ”haukkuminen”, solvaaminen tai muuten epäasiallinen käytös,

Työntekijälle, jonka työsuhteen päättämistä edellä mainituista tai niihin rinnastettavista syistä harkitaan, on kuitenkin kohtuuden mukaan annettava tilaisuus oikaista menettelynsä. Tämän johdosta ehdotetaan, että työsuhdetta ei uuden 3 a §:n perusteella saa päättää, ellei työntekijää ole ennen irtisanomista varoitettu ja hänelle ole annettu kohtuullista aikaa oikaista menettelynsä. Jos tässä sanottu varoitus annetaan vasta lain tarkoittamaan kolmen vuoden määräajan lopussa niin, että työntekijä oikaisee menettelynsä ”siksi aikaa, kun irtisanomisoikeus on vielä voimassa” ja jatkaa kuitenkin menettelyään pian sen jälkeen, on työnantajalla luonnollisesti oikeus mahdollisessa myöhemmässä irtisanomisessa vedota myös tähän varoitukseen johtaneeseen menettelyyn.

Koska esillä olevalla uudella säännöksellä ei ole tarkoitus laajentaa koeaikapurkua koskevan TSL 1:4 §:n soveltamisalaa, on selvää, että nyt säädettävän uudenmuotoisen työsuhteen päättäminen voi tapahtua ainoastaan irtisanomisaikaa noudattaen.

Jos työnantaja ja työntekijä eivät sopimusta tehdessään ole muuta sopineet, sovellettaisiin irtisanomisaikoihin siis 7 luvun 3 §:n säännöksiä. Työntekijä ja työnantaja voivat yhdessä sopia myös tätä pidemmistä irtisanomisajoista, mutta eivät lyhyemmistä.

Työsuhteen päättämismenettelyssä noudatettaisiin voimassaolevia Työsopimuslain säännöksiä. Työntekijää tulee kuulla, hänelle tulee pyydettäessä antaa selvitys päättämisen perusteista jne.

Esillä olevan uuden pykälän käyttämistä rajoitettaisiin myös siten, etteivät työnantajat voisi kiertää lain työntekijää suojaavia säännöksiä solmimalla saman työntekijän kanssa useita tämän lain tarkoittamia sopimuksia peräkkäin. Pykälässä kiellettäisiin solmimasta sanotussa pykälässä tarkoitettua työsopimusta uudestaan työntekijän kanssa, joka on viimeisen kuuden kuukauden kuluessa ollut työnantajan palveluksessa. Samoin rajoitettaisiin mahdollisuutta solmia saman työntekijän kanssa tämän pykälän tarkoittamaa työsuhdetta työnantajan määräysvallassa olevan toisen työnantajan kanssa, ellei erikseen osoiteta, että uuden työsuhteen solmimiseen on intressiyhtiön kannalta katsottuna perusteltu syy ja että työntekijän suorittamat työtehtävät poikkeavat niistä töistä, mitä hän on aiemman työsuhteensa aikana tehnyt.

Sikäli kun yritys päättäisi palkata palvelukseensa henkilön, joka on suorittanut työnantajalle työtehtäviä henkilöstövuokrausyhtiön kautta, säädettäisiin, että vuokrattuna työntekijänä tehty työaika otettaisiin huomioon laskettaessa tämän pykälän mukaista enintään kolmen vuoden määräaikaa laskettaessa. Jos siis työntekijä on ollut vuokrattuna työntekijänä suorittamassa tiettyä työtä esim. kymmenen kuukauden ajan ja työnantaja haluaisi palkata hänet suoraan palvelukseensa, ei tässä pykälässä tarkoitettu päättämisoikeus jatku enää kuin kaksi vuotta ja kaksi kuukautta. Tämä periaate on linjassa sen oikeuskäytännön kanssa, että myöskään uutta koeaikaa ei tällaisessa tapauksessa voitaisi sopia noudatettavaksi.

Erikseen ehdotetaan säädettäväksi, että tässä esityksessä ehdotettua erityistä työsuhdetta koskevia säännöksiä ei voida työehtosopimuksella sivuuttaa. Tämä tarkoittaa siis sitä, että työehtosopimusneuvotteluissa ei työntekijäpuolen edustajilla ole mahdollisuutta pyrkiä valtakunnallisten yleissitovien työehtosopimusten avulla mitätöimään nyt suunnitellun uuden työsuhdemuodon käyttöalaa.

Edellä sanottujen perusteluiden johdosta hallitus ehdottaa Työsopimuslakiin säädettäväksi uuden 7 luvun 3 a) pykälän seuraavasti:

3 a) §

Työnantaja, jonka palveluksessa on sopimusta solmittaessa enintään kuusi henkilöä, joista vähintään puolet omistaa yhtiön osuuksia tai osakkeita ja jonka liikevaihto on enintään 1,5 miljoonaa euroa vuodessa voi kuitenkin muualla tässä laissa sanotun estämättä solmia työntekijän kanssa työsopimuksen sellaisin ehdoin, että työsuhde voidaan päättää ilman perustetta niin kauan, kun työsuhde on jatkunut enintään kolme vuotta.

Tämän pykälän tarkoittama työsuhde voidaan päättää ainakin sillä perusteella, että työntekijän työpanos ei ole tuottanut yritykselle odotettuja tuottoja suhteessa kuluihin, tai sillä perusteella, että työntekijän ei katsota sopeutuneen työnantajan työyhteisöön.

Tässä pykälässä tarkoitettua työsuhdetta ei kuitenkaan saa päättää ennen kuin työntekijää on varoitettu ja hänelle on annettu tilaisuus korjata menettelyään.

Tässä pykälässä tarkoitettu työsopimus on aina laadittava kirjallisesti ja sopimuksessa on nimenomaisesti sovittava, että työsuhteeseen sovelletaan tämän pykälän määräyksiä ja että työsopimus on päätettävissä tässä pykälässä tarkoitetulla tavalla.

Tässä pykälässä tarkoitettua työsopimusta ei saa kuitenkaan saa päättää 2 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitetuilla tai muutoinkaan pykälän tarkoitukseen nähden epäasiallisilla perusteilla. Työnantaja ei myöskään saa päättää työsopimusta laiminlyötyään tämän pykälän 4 momentissa säädetyn velvollisuutensa kirjata tämän pykälän soveltamisen kirjalliseen työsopimukseen.

Koska hallituksen käytössä on lukuisa määrä asiantuntevia lainvalmistelijoita, jätän ehdotetun lakimuutoksen sivuvaikutusten ja mahdollisten muiden lakien muutostarpeen näiden ammattinikkarien tehtäväksi.

Verovapaata osinkoa

Kiitos vain @SarasvuoJari aamun Twiittauksesta. Meni tämän työpäivän alku pilalle, kun tuli ihan pakko kirjoittaa pitkästä aikaa jotain "painavaa".

Verovapaista osingoista on viime aikoina puhuttu vähintään tarpeeksi. On jauhettu siitä, mitä valtio menettää, kun jotkut "etuoikeutetut" saavat muiden kustannuksella nostella verovapaita osinkoja. Jopa kokoomuspoliitikot ovat alkaneet kääntää takkiaan ja puhumaan tätä "epätervettä" ilmiötä vastaan. Kukaan ei kuitenkaan ole missään vaiheessa vaivautunut kertomaan sille suurelle kansanosalle, jota nämä suurpääoman rosvot osinko-oikeudellaan sortavat, että mistä ja miten tämä osinko muodostuu ja miten sitä oikeasti pääsee nostamaan?

Tämän tilityksen päälinjasta on varmasti poikkeuksia, mutta uskon ja väitän, että tässä sanottu pitää päälinjoiltaan paikkansa ainakin suurimman osan yrittäjistä suhteen.

Itse olen yrittäjäperheen kakara ja ollut oikeissa töissä vain nuoruudessani opiskeluaikana ja sitä ennen. Väitän siis kuitenkin tietäväni kyllä ihan oikeasti, mitä raha maksaa ns. duunarille. Omat työni olivat pääasiassa byggahommia, joissa on oikeasti painettava se kahdeksan tuntia saadakseen liksansa kasaan. eikä se liksa mikään päätähuimaava ole, vaikka saisi tehdä urakkahommia. Kun railakas nuoruus aiheutti valmistumisen viivästymisen niin, että sain loppututkinnon valmiiksi vasta noin kolmekymppisenä, ei minulla ollut käytännössä muuta mahdollisuutta kuin lähteä yrittäjäksi itsekin. Kuka olisi palkannut kolmekymppisen vastavalmistuneen?

Työssäni olen  sittemmin saanut tutustua mitä moninaisimpaan kirjoon eri alojen yrittäjiä. Oman näkemykseni mukaan näitä valtakunnan pystyssäpitäjiä yhdistää joku outo hulluus. Usko omaan tekemiseen ja ylpeys. Työllistävän yrittäjän prototyyppi pitää loppuun asti omien työntekijöidensä puolta ja lainaa pankista rahaa omilla vakuuksillaan voidakseen raahata yrityksensä matalasuhdanteiden yli. Työntekijöitä irtisanotaan vasta viimeisen pakon edessä ja omasta toimeentulosta tingitään. Eletään puolison tuloilla, vanhempien tuella jne. Kunhan yritys pysyy pystyssä!

No missä ne on ne verovapaat osingot? Niitähän tässä piti retostella.

Valtaosa edellä maalatun yrittäjän prototyypin omaavista hulluista ei varmaan koskaan pääse nauttimaan tästä palkanlisästä käytännössä juurikaan. Suomalaisten mediaanipalkka on tietääkseni 2 890 euroa. Karkean veroprosenttilaskurin tuloverolaskelman jälkeen tuosta jää käteen noin 2223,33/ kk. Puolet suomalaisista siis tienaa enemmän ja puolet vähemmän kuin tuon.

Jos sitten ajatellaan sitä perusyrittäjää. Yksinyrittäjää, joka sosiaalidemokraattisen valtiovarainministerin näkemyksen mukaan nostaa verovapaita osinkoja palkkatulon sijaan. Miten hänen tulonsa voisivat noin karkeasti arvioiden muodostua ja missä se on se kaivattu verovapaa osinko?

Oletetaan, että tämä yrittäjä on jäänyt työttömäksi esim. suuresta rakennusliikkeestä rakentamisen laman vuoksi. Ammattitaitoa on vaikka muille jakaa, mutta tuota mediaanituloa ei näy, kun ollaan kortistossa elelemässä meidän muiden verovaroilla (yksi sivuhuomio, mistä ns. palkansaajatkaan eivät tunnu olevan tietoisia olkoon tässä se fakta, että työttömyysturva katetaan n. 90 %:sti verovaroin, eikä suinkaan niillä työttömyyskassamaksuilla). Tämän duunarin suonissa virtaa sitten ripaus sitä edellä mainostettua hulluutta. 

Hänen ylpeytensä (tai yksinkertaisesti elämäntilanne asuntolainoineen ja muine paineineen) ei salli kortistossa roikkumista, vaan on tehtävä jotain. Tämä hullu päättää sitten perustaa yrityksen ja alkaa markkinoimaan pitkän työkokemuksensa tuomaa ammattitaitoaan tuttaville ja kaikille mahdollisille vastaantuleville. Ensimmäinen huomionarvoinen seikka on se, että sillä kellonlyömällä, kun yritys on merkitty kaupparekisteriin, hullu putoaa yhteiskunnan tukiverkon ulkopuolelle. Ansioturva loppuu kuin seinään.

Todellisuutta vastaamattomasti oletan, että tämä yrittäjä on niin taitava markkinoija ja omaa niin laajan verkoston, että hän suhteellisen nopeasti täystyöllistää itsensä. Keikkaa pukkaa. Yrittäjä tuntee arvonsa, mutta tietää, että hinnalla kilpaillaan. Hän ei uskalla/ voi lähteä ylilaskuttamaan, vaan päättää pitää tuntihintansa kohtuullisena 50 €/ tunti sisältäen arvonlisäveron. Jo tässä kohtaa se palkansaaja, jolla ei ole hulluutta verisuonissaan, huutaa, että no niin viiskymppiä tunti! Duunarin palkkahan pyörii siinä kympin ja kahden välillä/ tunti. Ehkä sentään tämän esimerkin hullun yrittäjän työkokemuksella lähempänä sitä kahtakymppiä.

Oletetaan edelleen, että yrittäjä siis on poikkeuksellisella tavalla onnistunut täystyöllistämään itsensä. On niin hyvä maine ja niin hyvää työtä, että keikkaa pukkaa. Hän ei tässä vaiheessa voi kuvitellakaan uskaltavansa työllistää ketään ulkopuolista, mutta itselleen riittää työmaita. Aamulla duuniin ja illaksi kotiin. Kun hän on yksinyrittäjä, hän joutuu luonnollisesti tämän varsinaisen työn ohella hoitamaan kaikki materiaalien hakemiset ja muut tukipalvelut itse, joten on selvää, ettei hän ns. tavallisen työpäivän puitteissa pysty saamaan aikaan missään nimessä enempää kuin keskimäärin 6 1/2 tuntia laskutettavaa työtä. Sehän kuulostaa hienolta! 325 euroa päivässä laskutusta. Taas palkansaaja ärähtää.

Tuohan tekee sitten jo kuukausitasolla keskimäärin 21 työpäivän mukaan laskettuna 6.825,- euroa. Kelpo summa. Ai niin, unohtui, että siinä oli sisällä jo alv. Yrittäjä joutuu tilittämään valtiolle laskuttamastaan määrästä arvonlisäveroa valtiolle 19,35 %. Hänelle jääkin siis tuosta viidestäkympistä tuloutettavaa noin neljäkymppiä, eli todellinen liikevaihto kutistuukin enää 5.504,- euroa.



Edelleen unohtui, että kyseessä on yritys, joka on kirjanpitovelvollinen ja jolla on jotain kulujakin. No vaikka sillä ei olisi omaa toimistoa, vaan pelkästään kannettava tietokone ja pöytä makkarin nurkassa, on kuitenkin hoidettava kirjanpito ja maksettava ainakin bensat ja ostettava työkalut, haalarit, ja muut kilkkeet, mitä tarvitaan. Jonkunlaisen varaston se tarvii se hullu, että voi pitää niitä työkalujaan jossain. Paitsi, jos säilyttää niitä pakettiautossa vorojen vietävänä ilman vakuutuksen antamaa turvaa. Silti pitää ostaa se paku tai maksaa liisingit kuukausittain.

Jos se on oikein pihi, se saattaa selvitä tuosta kaikesta edellä olevasta tonnilla-puolellatoista keskimäärin kuussa. Kuvitellaan, että se saa kaikki muut kulut puristettua tonniin kuussa alv 0 %.

No hei!, huutelee Urpilainen ja tää kateellinen palkansaaja, mähän sanoin! Siitä jää siis liksaa vielä neljäja puoli tonnia! Kunpa jäisikin. Unohtui, että kyseessähän on yritys. Yritys jos haluaa maksaa yrittäjälle palkkaa, on siitä palkasta maksettava karkeasti sanottuna n. 25 % työnantajan työttömyysvakuutus, -tel ym- maksuja.

Karkean laskukaavan mukaan siitä jää sitten liksaa jaettavaksi yrittäjälle itselleen sitten se 3.375,- kuussa. Yrittäjä on ajatellut, että se kykenee tulemaan toimeen tällä mediaanitulolla, joka on siis tuo edellä sanottu about 2.890,-, koska haluaa päästä käsiksi näihin VEROTTOMIIN OSINKOIHIN!

Palkkaa hän ei voi olla kokonaan nostamatta, koska kuukausittaiset menot juoksevat. On sitä asuntolainaa jne. No yrittäjä tienaa nyt sitten noin karkeasti sen 2.200,00 kuussa käteen, mistä maksaa sen tonnin verran niitä asumiskulujaan ja jää hurvitteluun vielä toista tonnia! Mutta onhan hänellä se veroton osinko odottamassa. Koko palkan korvaaminen jälkikäteenkin osingolla ei ole järkevää, koska osingosta on aina verottoman osuuden ylittävin osin verollista 70 % ja verotonta 30 %. Lisäksi hänelle ei sitten kertyisi lainkaan eläketurvaa, kun kukaan ei maksaisi TEL / YEL maksuja (joita on kylläkin pakko maksaa tietty vähimmäismäärä).

Koska yrittäjä on pihi ja säästeliäs, hänelle jää täystyöllisyyden turvin nyt sitten joka kuukausi firmaan ns. voittoja karkeat 475,- euroa kuukaudessa. Jos hän pystyisi ideaaliin työskentelyyn ja tulonmuodostukseen, hän saattaisi pystyä keräämään tätä voittoa 11 kuukautta vuodessa, eli huikeat 5.225,- euroa vuodessa.

Tuohan on sitten pelkkään tuloa tuo viis tonnia. Paitsi, että yritys maksaa siitä veroja 24,5 %. Eli tilikauden jälkeen on yrittäjälle kertynyt yhtiön tilille ns. voitonjakokelpoisia varoja verojen jälkeen 3.944,87 euroa. koska yrittäjä haluaa päästä kiinni siihen verottomaan osinkoon, hän jättää sen taseeseen kasvattamaan yrityksen ns. nettovarallisuutta, jonka mukaan tuo verottoman osingon jako määräytyy. Hän saa jakaa verottomana viimeksi päättyneen tilikauden voitonjakokelpoisista varoista 7 % ja enintään kuitenkin 60.000,- vuodessa.

Vaihtoehtona on tietty se, että hän jakaa sen heti itselleen ulos, jolloin siitä 30 % on verotonta ja 70 % verotettavaa. Ekan vuoden jälkeen hän voi siis nostaa halutessaan verotonta osinkoa 1.300,- euroa! Hienoa on siirtyä omistavaan luokkaan.

No eihän tämä säästeliäs ja ahne yrittäjä halua pelata pikkunappuloilla, vaan nostaa kunnolla sitä osinkoa. Hän  vääntää työtään 10 vuotta. Kasvattaa liikevaihtoa ja voittoa vielä vähän joka vuosi, niin, että kymmenen vuoden mielettömän työnteon jälkeen hän on kerännyt yhtiöön edellä kerrotulla logiikalla 100.000,- euroa. Sitten yhdententätoista vuonna hän tekee voittoa jälleen nyt jo sen 10.000,- vuodessa ja päättää ottaa osinkoja ulos. Niitä verottomia. Lain mukaan hän voi nyt nostaa tuosta 100.000:sta sen 7 % verottomana, eli komiat 7.000,- euroa. Jos hän haluaa nostaa koko 10.000,- voiton ulos, on siitä sitten jäljelle jäävästä osingosta eli 3.000:sta verotonta n. 1.000,- ja veronalaista 2.000.

Kymmenen vuoden työnteon jälkeen tämä yrittäjämme siis pystyisi nostamaan yrityksestä komiat 8.000,- euroa osinkoja verottomana. Se nostaisi hänen kuukausittaisia nettotulojaan edellä olevan kaavan mukaan n. 600,- eurolla.

Voidakseen nostaa tuon osingon, on firman tietenkin jatkossakin tehtävä aina voittoa. Sikäli kun hän nostaa kaiken sieltä ulos, ei myöskään osinkoperusteena oleva 100.000,- enää kasva, vaan jää paikoilleen.

Koko tarinassa ei ole otettu juurikaan kantaa siihen, että yrittäjä vastaa itse lomapalkoistaan. Hän vastaa itse siitä, että töitä on. Hän vastaa itse kaikista asiakkaiden reklamaatioista. Hän vastaa itse siitä, että sairastuessa ei ole ketään, joka tekisi hänen työnsä. Hän vastaa itse siitä, että jos auto hajoaa, jostain löytyy rahaa sen korjaamiseen tai uuden hankkimiseen. Hän ei voi käytännössä sairastua. Vaikka hän saakin sen jälkeen kun omavastuuaika on ohi, Kelalta sairausajan palkan, joutuu yhtiö kuitenkin turvaamaan hänen tulonsa sen seitsemän päivän ajan. Kukaan ei toisaalta tee sitä laskutettavaa työtä sinä aikana. Tämäntyyppinen kädestä suuhun yritys voi käytännössä kaatua yhteen yrittäjän sairastumiseen. Jos hän ottaa vakuutuksen kattamaan tuon riskin, pienenee se voitto taas sitä vastaavasti.

Todennäköisesti hän ei jaksa edes oletettua kymmentä vuotta vääntää, ellei löydä itselleen kumppania, jonka kanssa jakaa toisaalta työtaakkaa ja toisaalta tietty sitä voitto-osuutta. Kuljetusyrittäjien keskuudessa kulkee sanonta: "kuolema kuittaa univelat", mikä lienee sopiva kuvaus lähes kaikkien yrittäjien elämässä. 

Olen jostain kuullut, että maassamme olisi joskus vuoden 2010 paikkeilla ollut kokonaiset 1.700 ihmistä, jotka pystyivät nostamaan silloisen maksimiverottoman osingon määrän, eli 90.000,- euroa vuodessa. Jos tällaisen joukon takia jaksetaan elämoidä nykyiseen malliin ja siinä ohessa sitten tuhota tuon edellä kuvittelemani yrittäjän mahdollisuus sitten kahdenkymmenen vuoden ympärivuorokautisen työnteon jälkeen nauttia sen tonnin-parin kuukaisittaisesta lisätulosta, ollaan hukassa.

En voi tällä erää jatkaa pidempää, koska kiihdyn niin paljon. Aiheessa on paljon sanomatta, enkä oikein voi ymmärtää, miksi kukaan ei sitä sano oikeasti ääneen? Tuntuu, että niillä todellisilla sankariyrittäjillä ei ole ketään puolestapuhujaa. Suomen Yrittäjät puhuu mielestäni liikaa "oikeiden" yritysten suulla. Siellä valvotaan enemmänkin sellaisten yritysten etuja, jotka ovat jo saaneet kerättyä sen ensimmäisen miljoonansa sinne kassaan.

Kuka auttaisi yrittäjää?
Pitäiskö alkaa poliitikoksi?

 

Aika loppuu, mutta kenen aika?

Työ ei lopu tekemällä, ja aika loppuu kesken! Tuntuu siltä, että seikat, jotka aiheuttavat asianajajan stressin, tuppaavat vain lisääntymään ja että niitä on aina vain enemmän ja enemmän. Rehellisyyden nimissä todettakoon kuitenkin, että omalla kohdallani voi olla niin, että kykenemättömyyteni (lue: halukkuuteni) tehdä 10-12 -tuntisia työpäiviä on yksi syy tähän. Jos yrittää tässä työssä tehdä 8-9 tunnin työpäivään sen määrän työtä, millä (kohtuudessa pysyvän) palkkansa ansaitsee, ei työpäivään jää pahemmin luppoaikaa ja aikaa pohtia omia asioitaan.

Varsinainen asia, jolla ei ole edes yhteyttä otsikkoon, on pohdinta siitä, kuuluvatko lasten huoltoa ja tapaamisoikeuksia koskevat asiat yleiseen tuomioistuimeen ja kuuluuko asianajajien hoitaa niitä "normaalien" oikeudenkäyntijuttujen ohella?

Minun mielestäni selkeä vastaus on, että eivät kuulu, eikä kuuluisi. Tässä tulemme taas siihen kysymykseen, että kysynnän ja tarjonnan laki kuitenkin määräävät, että asianajajat ottavat näitä juttuja hoidettavakseen. Niin ottaa meidänkin toimistomme, vaikka asianajaja, joka on niitä hoitanut, tietää, että jutut kuuluisi hoitaa jotenkin muuten. Kun kukaan ei ole keksinyt sitä tapaa, miten ne muuten hoidettaisiin, ruokitaan tuomioistuinlaitosta ja asianajajakuntaa mielestäni asioilla, jotka eivät kuulu yleiseen tuomioistuimeen.

Jos lapsiin liittyvät riita-asiat olisi pakko käsitellä tuomioistuimessa, olisi niitä varten ehdottomasti kehitettävä jonkunlaiset perhetuomioistuimet, joissa asian saisi vireille ilman asianajajaa ja jossa ainakin alkuvaiheessa olisi kiellettyä käyttää asianajajaa. Prosessia johtaisivat  asiantuntevat puheenjohtajat sosiaaliviranomaisten/ perheneuvolan avustuksella. Vasta viimesijaisena keinona voisi juttu mennä oikeuteen. Tuolloin olisi oltava selvitettynä jo etukäteen mahdollisimman suuri osa riitaisista kysymyksistä. Kaiken maailman 10 tai 20 euron elatusapu-erimielisyyksiä ei yksinkertaisesti saisi käsitellä oikeudessa!

Jos olisi olemassa instanssi, jossa nämä jutut käsiteltäisiin nopeasti ja ilman asianajajien tuomaa kankeutta ja "juristiikkaa", olen vakuuttunut, että lain ylimpänä periaatteena oleva lapsen etu toteutuisi joka tapauksessa monin verroin paremmin kuin nyt. Tuollainen käsittelymalli olisi kaiken muun lisäksi omiaan edesauttamaan ratkaisujen noudattamista ja pysyvyyttä. Jos lasta koskeva ratkaisu olisi edes periaatteessa sopimus, jonka syntyyn vanhemmat kokisivat molemmat voineensa vaikuttaa ja jossa olisi otettu huomioon heidän molempien näkemyksiä, on todennäköistä, että tuollaista ratkaisua vastaan ei tulisi niin helposti "tapeltua" loputtomasti.

Pontimena tämän pienen mielipiteen kirjoittamiselle olikin tapaus, jossa näyttäisi, että toisen vanhemman pitkäaikainen katkeruus tai muut lapseen ja lapsen hyvinvointiin liittymättömät syyt ovat aiheuttaneet sen, että vanhemmat riitelevät avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen tapaamisoikeuksista nyt kohta neljättä vuotta käytännössä yhtäjaksoisesti. Yli kolmen vuoden ajan on lähes jatkuvasti ollut vireillä jonkunlainen tapaamisoikeuteen liittyvä prosessi vireillä jossain tuomioistuimessa. Nykyjärjestelmä mahdollistaa sen, että se vanhempi, joka haluaa tehdä tapaamiset toiselle vanhemmalle vaikeaksi, voi vain jättää noudattamatta päätöksiä. Toinen vanhempi on pakotettu saattamaan asian aina yleiseen tuomioistuimeen, joka ei sekään voi tehdä muuta kuin antaa täytäntöönpanotuomion. Tuomiossa määrätään, että toisen vanhemman on sakon uhalla noudatettava vahvistettuja tapaamisoikeuksia. Täytäntöönpanojutussa voidaan periaatteessa antaa myös noutoa koskeva määräys, jossa lapsi määrätään noudettavaksi tapaamiseen. Noudon käytännön toteuttajana olisi ulosottomies (!!!!!!). Välikysymyksenä voidaan jälleen kysyä, onko ulosottomies oikea taho puuttumaan tällaiseen asiaan?

Kun nouto on käytännössä hyvin harvinainen toimenpide ja kun sakko on vain sakko, voi toinen vanhempi siis käytännössäkin kokonaan estää ja ainakin loputtomasti venyttää tapaamisoikeuksien toteutumista. Kun sitten tapaamiset jäävät toteutumatta, voi toinen vanhempi vasta-argumenttina toisen virittämille oikeudenkäynneille aina esittää, että kun lapsi ei ole tavannut toista vanhempaansa pitkään taikaan tai tapaamiset ovat toteutuneet niin harvoin, on ne ainakin aluksi järjestettävä esim. valvottuina tai tuettuina. No siihen kun vielä lisätään se, että lasta ei tuotaisi näihinkään tapaamisiin, on soppa keitetty. Toinen vanhempi voi esim. lähes loputtomasti vedota lapsen sairauteen ja jättää lapsen tuomatta näihinkin tapaamisiin. Sitten voi taas seuraavassa oikeudenkäynnissä sanoa, että kun lapsi ei ole tavannut toista vanhempaa pitkään aikaan, niin............

Minulla ei tietenkään ole ratkaisua ongelmaan itseensä ja kirjoitankin tätä pääasiassa turhautumisen lieventämiseksi. En pidä oikeana, että asianajajan asiakas joutuu maksamaan suhteellisen suureksikin kasvavia asianajokuluja vain sen vuoksi, että lapsia koskeva asia on käsiteltävä niin kuin se nykyään käsitellään. Vaikka siis teen työtäni saadakseni leipäni päälle muutakin kuin (sinänsä ihan maukasta) Rainbow-margariinia, en pidä moraalisesti hyväksyttävänä sitä, että valtio pakottaa ihmiset näihin kuluihin, eikä tarjoa muuta mahdollisuutta. Keskituloinen henkilö ei ole oikeutettu oikeusapuun, oikeusturvavakuutuksen korvausehdot sulkevat pois osan näiden juttujen oikeudenkäyntikuluista ja tuomioistuimet lakia tarkkaan lukien jättävät lähes aina asianajokulut asianosaisten itsensä vastattaviksi. Ns. "normaali" jutussa hävinnyt osapuoli pistettäisiin maksamaan vastapuolen aiheuttamat asianajokulut, mutta ei näissä.... Ei. Tuomioistuimet toteavat melkein poikkeuksetta, että ei ole olemassa (laissa edellytettyjä) erityisen painavia perusteita velvoittaa vastapuolta korvaamaan voittaneenkaan oikeudenkäyntikuluja. Näin esim. alussa viittaamaani vuosia kestävän oikeudenkäyntien ketjun kulut voivat ainakin pääosin jäädä itse kannettaviksi.

Jos lopputuloksena olisikin varma ja vakaana säilyvä oikeus tavata sitä lastaan, tuntuisi asianajokulujen maksaminen vielä jotenkin kohtuulliselta, mutta selitäpä asiakkaalle, että jopa tuhansia euroja kustantaneen oikeudenkäynnin tuloksena saatuja tapaamisoikeuksia voidaan sitten kuitenkin polkea mielin määrin.

Näissä ajatuksissa jään odottamaan lainsäädäntöuudistusta, jota ei todennäköisesti tule ennen minun eläkepäiviäni (jotka ovat toivottavasti todella kaukana). Tältä osin siis otsikko pitää paikkansa, että aika loppuu! Toivottavasti niiden vanhempien, jotka tässä kurimuksessa joutuvat elämään, aika jatkuu ja heidän voimansa ja lapsiin kohdistuva kiintymyksensä on niin suuri, että huolimatta kaikista vaikeuksista, he kykenisivät löytämään asioiden kulloisetkin parhaat puolet ja nauttimaan niistä kykyjensä mukaan.

No sitten tulikin sen aika

Aika kirjoittaa työstä, vaikka jossain vaiheessa aiemmin kirjoitin, että en siitä aio mitään kirjoittaa. Syy aiempaan mielipiteeseeni oli yksiselitteisesti se, että vaikka asianajajan työstä olisi todella paljon mielenkiintoista kirjoitettavaa, on kirjoittaminen yksittäisistä töistä asianajajan salassapitovelvollisuuden kannalta käytännössä mahdotonta.

Nyt tuli kuitenkin jotain yleisen tason ajatuksia. Olimme toimistomme jengin kanssa alkukesästä yhteisen illanvieton merkeissä syömässä ja ruokailun aikana kehittyi ajoittain jopa korkeatasoiseksi luonnehdittavaa keskustelua asianajajan ammatista, sen merkityksestä ja sisällöstä. Ajoittain keskustelu kyllä tuntui lähinnä ammatin haukkumiselta ja varjopuolien etsimiseltä.Voisi jopa sanoa, että työtään intohimoisesti ja kunnianhimoisesti tekevät kollegat eivät ainakaan itse pidä ammattiaan millään tasolla hohdokkaana tai unelma-ammattina. Uskallan väittää, että suurin syy tähän on se, että työ on henkisesti hyvin hyvin hyvin raskasta. Taatakseen toimeentulonsa on asianajajan koko ajan otettava työtä vastaan siinä määrin, että sitä on ilmeisesti jatkuvasti hieman liikaa, ja kun jokaisen asiakkaan toimeksiantoa on hoidettava parhaalla mahdollisella tavalla ja jokainen asiakas on luonnollisesti aina se tärkein, on stressi väistämätön lisämauste ja jatkuvasti läsnä oleva ilmiö. Asianajajan tapaohjeiden mukaan toimeksiannot on hoidettava joutuisasti.

Edellä oleva oli tapojeni mukaan hieman liian pitkä alustus itse asiaan, josta aioin kirjoittaa. Alussa mainitsemassani keskustelussa pohdittiin jossain vaiheessa jopa filosofisella tasolla säännösten ja sääntöjen luonnetta. Säännöthän perustuvat kaikki jonkunlaiseen sopimukseen. Jo aikojen alussa ovat ihmiset tehneet erilaisista (ilmeisesti) moraaliin perustuvista käytösmalleista sopimuksia, jotka ovat sitten aikojen kuluessa muodostuneet säännöiksi. Tällaiset sopimukset on nykyään kirjattu laeiksi ja muiksi ihmisiä eri tasolla velvoittaviksi säännöiksi. Sivistyneen yhteiskunnan merkkinä pidetään jonkunlaista säännöstöä ja sitä, että on olemassa järjestelmä, joka tavalla tai toisella valvoo sääntöjen noudattamista. Nyky-yhteiskunnassamme tämä järjestelmä on tuomioistuinlaitos, jonka toimijoita ammattimme harjoittajat, asianajajat ovat. Anglo-amerikkalaisissa järjestelmissä asianajajat ovat tuomioistuinjärjestelmän osa, eivät sen ulkopuolella toimiva joukko. Kun edellä sanotun lisäksi huomioidaan se yhdessä tehty sopimus, jonka mukaan tuomiovallan, tuomioiden täytäntöönpanon ja sääntöjen luomisen tulee olla kaikkien toisistaan riippumattomia, on meillä valmiina vallan kolmijako-opin mukainen järjestelmä. Tämän kertainen pohdintani liittyy siihen, mikä on tähän järjestelmään kuuluvaa itsenäistä ja riippumatonta tuomioistuinlaitosta ulkopuolelta voimakkaimmin ruokkiva voima?


Miten tämä sitten liittyy asiaan, jota kirjoitukseni alussa pohdin? No ne asianajajat. Onko työssä jotain sankarillista tai hohdokasta, jos sitä arvioidaan osana tuota kokonaisuutta? Olen sitä mieltä, että ns. riita-asianajat, suuryritysten toimeksiantoja hoitavat tähtijuristit ja vastaavat ovat vain järjestelmää tukevia ja säännöstöä hyväksi käyttävä ja sitä ruokkiva ammatinharjoittajien joukko. He eivät mielestäni ole järjestelmää tai sen perusteita ylläpitävä voima. Heidän hoitamansa asiathan voidaan käytännössä aina sopia asianosaisten haluamalla tavalla. Järjestelmä on luonut vain raamit sen varalta, että sopimusta ei synny.

Näkemykseni onkin, että järjestelmää ylläpitävät ja kaikkien muiden sääntöjen kanssa touhuavien kollegoiden työn mahdollistavat ne "rikosveijareiksi" nimittämäni asianajajat, jotka työskentelevät päivästä,viikosta ja vuodesta toiseen erilaisten rikollisten asioiden kanssa. Käyttämäni termin "rikosveijarit" ei ole tarkoitus olla miltään osin halventava tai alentava, vaan itse asiassa kunnianosoitus. Ilman tätä ammatinharjoittajien joukkoa ei olisi järjestelmää sellaisena kun me sen tunnemme. Olisi joko jonkunlainen keskusjohtoinen rangaistusten määräämisautomaatti tai anarkia. Rikosveijari-asianajajat, jotka omasta hipiästään piittaamatta ovat valmiita laittamaan itsensä uudestaan ja uudestaan likoon sen turvaamiseksi, että alhaisinkin rikollinen saa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin, ovat siis niitä tosi äijiä! Nythän voidaan tietysti sanoa, että "nehän vaan tekee sitä työkseen". Kokemuksesta voin kuitenkin todeta, että sitä työtä ei voi tehdä ilman, että on edes hitunen idealismia ja innostusta asiaan. Ilmiselvä syyte pahoinpitelystä, mutta päämies kiistää. Päämies kertoo, että itse asiassa uhri on kompastunut puhelinjohtoon ja lukuisat haavat hänen päässään ovat syntyneet tätä seuranneesta kaatumisesta. Asianajajan on toimittava päämiehen toivomusten mukaan ja kiistettävä syyte. Asianajajan on esitettävä oikeudessa päämiehen ilmoittamat kiistämisen perusteet ja vielä loppupuheenvuorossakin vain "intettävä", että näyttö olisi osoittanut päämiehen syyttömäksi, vaikka se tosiasiassa olisi osoittanut päämiehen puheet mitä suurimmaksi valheeksi. Asianajaja ei saa oikeudessa kiistää seikkaa, jonka tietää todeksi, mutta sikäli kun päämies kertoo asianajajalle johdonmukaisesti puhelinjohtotarinaa, eikä asianajajan neuvoista huolimatta halua tätä tarinaansa oikaista tai muuttaa, on siinä sitten pysyttävä. Muuten loppui työt.

Jos näitä idealisteja ei olisi, ei teillä tai meillä, sinulla ja minulla "tavallisilla" tossuntallaajilla olisi mitään takeita siitä, että joutuessamme syystä tai toisesta (omasta mielestämme) syyttömänä syytetyn penkille, saisimme oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin. Ei olisi takeita siitä, että perusteemme ja todisteemme otetaan vastaan ja huomioidaan juttua ratkaistaessa. Nämä miehet pitävät tuomioistuimet vireänä, eivätkä päästä niitä leipääntymään siinä määrin, että ne alkaisivat pikkuhiljaa sokeasti uskomaan, että syyttäjän nostama syyte on aina oikea. Tuomari tietää, että kun rikosveijari astuu saliin, on juttuun oikeasti pureuduttava ja otettava oikeasti huomioon se mahdollisuus, että syytettynä onkin syytön! Rikosveijarit siis oikeasti pitävät hengissä kaiken modernin rikosoikeuden perusperiaatteen "syytön kunnes toisin todistetaan".

Muutaman kymmenen vuoden tuomioistuinkokemuksen voimalla voin lisäksi sanoa omana kantanani, että nuo veijarit ovat sekä istunnoissa että niiden ulkopuolella läpeensä mukavia miehiä ja naisia (naiset ovat harvemmassa, mutta ne naiset, jotka ovat tuon alan valinneet, eivät ammatillisesti poikkea miehistä mitenkään). Olen havainnut, että keskinäinen kunnioitus ja kollegiaalisuus on tuossa asianajajien joukossa korkealla tasolla. Vaikka en itse kuulu tähän ammattikuntamme sisäpiiriin, voin milloin tahansa istua käräjäoikeuden kahvilassa kenen tahansa rikosveijarin kanssa ja saada heiltä useimmiten hyvin arvokkaita neuvoja ja kokemuksia. Halusin tässä kirjoituksessa tietoisesti korottaa rikosveijarien statuksen yli muiden asianajajien. Tarkoitus ei tietenkään ole vastaavassa mitassa alentaa kenenkään muun ammattia harjoittavan kollegan osuutta järjestelmässä. Olemme varmasti kaikki osaltamme tarpeellisia, mutta tänään minulle tuli halu osoittaa kunnioitukseni tälle porukalle, joka saa mielestäni liian harvoin suosionosoituksia.

Haluan lopuksi omistaa tämän kirjoituksen kunnianosoituksena erityisesti edesmenneelle asianajajalle, yhdelle rikosveijaireiden parhaista Aarno Arvelalle. Hän oli sekä salissa, että sen ulkopuolella lähes kaikkea sitä, mitä voi parhailta rikosveijareilta odottaa. Asianajajan (vähemmän kokeneen) kannalta Aarno lisäksi aina kysyttäessä valmis antamaan oman kokemuksensa ainakin minun käyttööni.

Ei sitten ole ollenkaan

..järkeä tässä selitellä. Eihän tätä edes lue kukaan! Kävin äsken jonkun duuniin liittyvän haun johdosta Erkki Aho -nimisen miehen sivuilla ja blogeissa. Tulin entistä vakuuttuneemmaksi, että täällä riehuminen ei paljoa auta.
Omalta kohdaltani tämä tuntuu käytännössä vieläpä jotensakin hankalaltakin. Siis joka kerta joudun miettimään, että miten ihmeessä tätä kirjoitetaan? Missä voisin mainostaa viisaita kirjoituksiani?

 Tänään sen sijaan Helsingin hovioikeudessa tulin tunteneeksi, että olipa lopputulos mikä tahansa, saivat kumpikin asianosainen pienestä jutustaan huolimatta oikeutta. Hovioikeuden neuvokset olivat aidosti kiinnostuneita jutusta ja tekivät tuomarin kyselyoikeuteen perustuen varsin asiallisia kysymyksiä kummallekin. Uskallan siis olla Erkki Ahon kanssa eri mieltä siitä, että oikeuslaitos ei toimi. Minä uskon ja haluan uskoa, että se toimii! Ainakin pääsääntöisesti. Eihän se, että tuomioistuin antaa vääriä päätöksiä, tarkoita sitä, että järjestelmä on mätä tai ei toimi. Vääryys on aina subjektiivista.

Edesmennyt asianajaja Sakari Salo, kunnioitettu isäpuoleni opetti minua ensimmäisen jutun hävittyäni, että kaikissa jutuissa on aina häviäjä ja voittaja. ei siis ole voitettuja tai hävittyjä juttuja. On vain juttuja. Ei tietenkään tarkoita sitä, että asianajaja voisi tehdä työtään välittämättä lainkaan jutun lopputuloksesta! Asianajajan on aina ja ainoastaan pyrittävä päämiehensä etu huomioivaan lopputulokseen! Mutta jos osaisi asettaa oman suhtautumisen juttuun niin, että voitto tai tappio ovat henkilökohtaisesti merkityksettömiä, voi olla, että itse asiakkaan edun ajaminen onnistuisi aina vain paremmin. Jos onnistuisi olemaan jutun ulkopuolella.

 Huh! Eihän minun pitänyt kirjoittaa lainkaan tuota mitä edelle on paperille ilmestynyt. Olen jo alun alkaen tänne rekisteröityessäni päättänyt, että kirjoittaisin mahdollisimman vähän työhön liittyvää. Näissä hommissa on nimittäin pidettävä niin tarkkaan huolta asiakkaan nimettömyydestä. Olen miettinyt, että jengiä voisi kiinnostaa, jos täällä selostaisi oikeita juttuja, mutta niiden tapahtumatiedoista voi yleensä ainakin joku tunnistaa asiakaan ja siinä sitten ollaan. Pidättäydyn siis toistaiseksi.

Politiikkaakin  pitäisi kirjoittaa, mutta pidättäydyn siitäkin tällä kertaa.

Ei ole todennäköisesti

Siis ei ole todennäköisesti mitään järkeä. Huutaa täällä ja toivoa, että joku tulisi lukemaan. Tai kysymys on kai siitä, että toivooko sitä edes, että joku tulisi lukemaan? Jos nimittäin oikein toivoisi, niin todennäköisesti sitä tavalla tai toisella markkinoisi omia tuotoksiaan "sosiaalisessa mediassa". Onpahan idioottimainen käsitteeksi muodostunut yleissana netin kaiken maailman härpäkkeistä, jossa ihmiset ovat aktiivisesti ja vuorovaikutteisesti itse luomassa netin sisältöä kertoen itsestään ja maailmastaan.
Olen ilmeisesti jo vähän yli-ikäinen koko tähän ajatukseen ja puuhaan, sillä minusta tuntuu, että vaikka omistaisin jonkun hienon älykännykän, tabletin tai vastaavan laitteen, ei minulla riittäisi kiinnostusta ja aikaa olla 24/7 online.
Jo tämä kirjoittaminen tuntuu raskaalta velvollisuudelta. Olen kuitenkin päättänyt, että ainakin muutaman kerran viikossa nyt jonkun aikaa tulen ja kirjoitan jotain. En tiedä tuleeko uusia aiheita, mutta tällä hetkellä pyörin joka tapauksessa sen ympärillä, onko järkeä vai ei?
Lienee niin, että kun on työ, puoliso ja ihana oma pikkutyttökin kotona ja koira päälle, niin ajatukset menee enemmän siihen arjen tässä ja nyt olemiseen ihan konkreettisesti niin, että ei yksinkertaisesti ole aikaa olla online.
Tuleepa jopa sellainen olo, että vain ja ainoastaan business-mielessä tätä koko "sosiaalista mediaa" voisi vakavasti yrittää harrastaa. Siis asiakkaiden ja kontaktien saamisen toivossa......
Ehkä ei kuitenkaan. Meillä ainakin tuntuisi riittävän töitä ihan ilmankin. Olen ajatellut, että ehkä mieleeni kypsyy joku sellainen vakava ja idealismia täynnä oleva teema, jota haluan rummuttaa koko maailmalle. Sellaisten julkituomiseen tämä tuntuisi minusta parhaiten toimivan. Ketä kiinnostaa edellä olevan kaltainen tyhjän puhuminen? Ei todennäköisesti ketään.
Onkohan Soinilla aktiivisesti ylläpidetty blogi? Tai Kataisella tai Urpilaisella? Pitäisi olla ja saada mahdollisimman paljon seuraajia tietty. Perun siis jo osittain aiempia puheitani siitä, että todennäköisesti ei olisi mitään järkeä.

Onko vaiko eikö ole?

Onko mitään järkeä kirjoittaa itsestään, ajatuksistaan, työstään, läheisistään tai ylipäätään mistään taivaalle niin, että kaikki näkee ja voi sitä retostella?

Voipi olla, että onkin. Ainakin jos haluaisi vaikuttaa johonkin asiaan oikein kovasti ja jaksaisi olla sen suhteen aktiivinen. Eikä varmasti ole, jos kirjoittaa muista ihmisistä!

Minun mielestäni ei ole luovaa, järkevää eikä muutenkaan kovin korkealentoista kirjoittaa taivaalle omia ajatuksia jostain toisesta ihmisestä. Ihmisen tehtävä ei ole loukata toista, vaan rakastaa ja tehdä rakkaudellisia tekoja. Jos kirjoitan taivaalle toisesta ihmisestä, en koskaan voi tietää, loukkaanko häntä tahtomattani? Siksi on parempi pistää vain itsensä likoon, eikä sotkea toisia omiin juttuihin.

Nyt sanoin mitä sanoin, ja sanon heti perään, että ei pidä koskaan sanoa ei koskaan, koska olen vain tavallinen vajavainen minäkin, niin tulen todennäköisesti jossain vaiheessa kuitenkin rikkomaan tätä itselleni luomaani sääntöä. Annan sen jo anteeksi etukäteen itselleni ja toivon kovasti, että tule loukkaamaan ketään niin, että siitä kärsisi esim. joku läheiseni.